Maahanmuuttajan virstanpylväät

(Kuvituksena randomeja kivoja kuvia aiheen piristykseksi täältä.)

Eilen oli melkeinpä juhlapäivä, koska sain pankista vihdoin overdraftin tililleni!

Briteissä asuvat/asuneet ymmärtänevät, miksi on niin iso juttu, että pankki myönsi minulle tilinylitysoikeuden, mutta muiden lukijoiden vuoksi pitänee palata tarinassa vähän taaksepäin...

Suomessa luottoon liittyvissä asioissa ajatellaan kutakuinkin niin, että sinua pidetään luotettavana tyyppinä kunnes toisin todistetaan, eli jollei sinulla ole luottotiedoissa merkintöjä maksuhäiriöistä ja pankki on tyytyväinen tulotasoosi, luoton saaminen ei (ainakaan omien kokemusteni perusteella) ole kovinkaan vaikeaa. Britanniassa asia menee aikalailla toisinpäin, eli luottoa heruu vasta, kun olet todistanut olevasi sen arvoinen. Mutta miten ihmeessä voit todistaa olevasi tämän luottamuksen arvoinen kun olet juuri saapunut maahan, ja credit score eli "luottopisteesi" ovat nollissa? Ei heru tilinylitysoikeuksia (joka tuntuu olevan täkäläisissä pankkitileissä yleinen toiminto, toisin kuin Suomessa), ei luottokorttia, ei lainaa. Puhelinsopimustakaan ei meinaa saada, ellei sitten käy hyvä tuuri - tästä olen kuullut vaihtelevia tarinoita. Mutta joka tapauksessa elämäsi on todella vaikeaa - vähän samanlainen noidankehä kuin se, että ilman osoitetta ei saa pankkitiliä, mutta ilman pankkitilä ei saa vuokrasopimusta...

Lisäongelmia tuo se, että jollet tiedä luottotietojesi tasoa ja anot luottokorttia, ja jos tämä anomus hylätään, tämäkin vaikuttaa negatiivisesti luottotietoihisi. Netistä löytyy paljon sivustoja ja artikkeleita siitä, miten luottotietoja saa parannettua, ja jotkin ohjeista lähinnä ihmetyttävät - näköjään luottotietojesi kannalta on parempi, jos et maksa luottokorttilaskuasi kokonaisuudessaan joka kuukausi. Luulisi, että luotolla ostettujen asioiden tunnollinen maksaminen näyttäisi pankeille, että olet luoton arvoinen tyyppi, mutta ehei - heille on parempi, ettet maksa kaikkea kerrallaan, koska se nostaa heidän tulojaan. Ja tämä kaikkihan pätee vasta sitten, kun sinulla jo on sitä luottoa. Samoin luulisi, että se, ettet ole tarvinnut ennen luottoa olisi hyvä juttu, mutta eilen pankissa virkailija kertoi, miten viime viikolla joku mies oli tullut anomaan lainaa, ja sanonut, että kai te nyt minulle lainaa myönnätte, olen ollut teidän asiakkaanne yli 10 vuotta enkä ole koskaan lainannut penniäkään! Jolloin virkailija sitten joutui selittämään, että siinähän se ongelma juuri onkin. Toinen vinkki ensimmäisen luottokortin saamiseksi on anoa alkuun korkeakorkoisempaa luottokorttia, jollaisen saa helpommin, mutta nollapisteillä sellaistakaan ei heru.

Kun alkuvuonna vaihdoin viimeksi pankkia samoihin aikoihin kun olin juuri muuttamassa yhteen poikaystäväni kanssa juttelin pankkivirkailijan kanssa luottotietojen parantamisesta, ja hän suositteli, että kaikki yhteiset suoraveloituksemme kannattaa laittaa minun nimiini, koska se, että on paljon suoraveloituksia "näyttää hyvältä" luottotiedoissa. Siksi hän myös suositteli, että kotivakuutus jonka silloin ostin pankilta kannattaa maksaa kuukausierissä suoraveloituksena, eikä könttäsummana (hintaa tuli saman verran maksutavasta riippumatta). Itse vihaan suoraveloituksia, koska haluan itse täyden kontrollin raha-asioissani, enkä pidä siitä, että sen sijaan, että maksaisin laskut itse manuaalisesti nettipankin kautta, rahat vain lähtevät itsekseen kävelemään ilman, että tiedän asiasta mitään. En siis käyttäisi vapaaehtoisesti suoraveloitusta mihinkään, mutta tähän on ollut täällä pakko sopeutua. Kun avasin silloisen tilini sanoin, etten halua tilinylitystoimintoa (koska eihän se ilmaista ole), mutta pari kuukautta sitten sain aikamoisen shokin kun kunta oli veloittanut sen kuukauden kuntaverotuksen kahdesti (koska juurikin se prkleen suoraveloitus aiheutti sekaannusta) ja tili oli £170 miinuksella - jos minulla olisi ollut overdraft tästä olisi mennyt £6 kertamaksu + noin 19%, kun taas unarranged overdraft (eli sellainen, josta ei ole sovittu pankin kanssa etukäteen) maksaa noin kympin päivässä + se prosenttiosuus. Hauskaa.

Totesin siis, että koska tilinylitysikeuden puuttuminen ei estä tiliäni menemästä miinuksen puolelle, ja koska overdraft olisi ensimmäinen askel kohti parempia luottotietoja, pitäisi minun ensimmäisenä yrittää saada sellainen. Kokeilin netissä josko pankiltani heruisi edes £100 tilinylitysoikeus, mutta vastaus oli computer says no. Ai niin, senhän unohdin kertoa - kaikkien yllä mainitsemieni ongelmien lisäksi oma henkilökohtainen riippakiveni on, että olen yrittäjä. Jos minulla olisi viimeisen vuoden aikana ollut pysyvä työpaikka ja tasaiset tulot olisi luottoa tässä vaiheessa ehkä jopa herunutkin, mutta yksinyrittäjänä siitä on turha edes unelmoida ennen kuin on esittää ainakin kolmen vuoden todisteet kirjanpitäjältä että kyllä tuo Jenni itsensä elättää.

Pari kuukautta sitten avasimme poikaystäväni kanssa yhteisen tilin (ihan eri pankissa, kuin missä meillä on omat tilimme), mikä taas johti siihen, että luotonantajan silmissä voisimme yhtä hyvin olla naimisissa, sillä molempien luottotiedot otetaan jatkossa aina huomioon, vaikka kyseessä olisi vain jommankumman raha-asiat. Poikaystäväni ansiosta saimme sille tilille tilinylitysoikeuden, ja kun tänään kävin samassa pankissa ja sanoin, että haluan siirtää käyttötilini heille (koska he mm. maksavat todella hyvää korkoa käyttötilillä oleville rahoille) minulla oli kaikki sormet ja varpaat ristissä, että saisin edes sen satasen overdraftin. Kun otin varovaisesti asian tapaamisen lopuksi puheeksi, pankkivirkailija näytti ruudulta "luottoraporttiani" - luottokorttia ei tosiaan heruisi, mutta voisivat he minulle £575 overdraftin antaa. Siinä kohtaa tuntui kuin taivaan portit olisivat auenneet viimein - ensimmäinen askel kohti hyviä luottotietoja oli otettu!

Nyt tekisi melkein mieli avata tapahtuneen kunniaksi skumppapullo!

Ollako vai eikö olla - freelancer?

Olen nyt työskennellyt täyspäiväisesti freelancer-kääntäjänä noin vuoden. Olen siinä mielessä todella onnekas, että teen koulutustani vastaavaa työtä josta pidän, enkä joutunut valmistumisen jälkeen työttömäksi, vaan pystyin aloittamaan työt osa-aikaisesti jo ennen valmistumistani. Työni on myös mahdollistanut muuttoni Skotlantiin. Aamuisin kun on kylmä tai sataa minun ei tarvitse lähteä ulos palelemaan ja tunkeutua täyteen bussiin, voin aloittaa työt niin myöhään tai aikaisin kuin haluan, pitää lounas- ja muut tauot, kuten myös lomat, silloin kun itse haluan, voin hoitaa asioita (esim. käydä pankissa, jonne toimistotyötä tekevän on melkein mahdoton ehtiä, tai päästä nopeasti lääkärille, kun voin ottaa ensimmäisenä vapaana olevan ajan), käydä kavereiden kanssa lounaalla, nauttia auringosta silloin kun sattuu aurinkoinen päivä, minulla on vapaus sovittaa työaikatauluni omien menojeni mukaan (esm. ottaa vapaata viikolla ja tehdä töitä viikonloppuna jos tarvitsee). Tähän mennessä olen usein tehnyt aika lyhyttä päivää, koska olen kuitenkin saanut ihan hyvää "palkkaa", ja halutessani voisin nostaa työmäärääni (ja siten palkkaani). Kaikki tämä on siis minusta itsestäni kiinni.

Mutta.

Koko sinä aikana kun olen tehnyt tätä työtä olen kärsinyt aikamoisista mielialavaihteluista. Silloin kun töitä tulee tasaisesti ja ne ovat mukavia töitä ajattelen, että teen maailman parasta työtä. On ihanaa, että voin esimerkiski lähteä työpäivän aikana uimaan tai lounaalle jos siltä tuntuu, ja pidän tosiaan työstäni - opiskelinhan sitä 5 vuotta yliopistossa. Kaikki freelancerin työhön kuuluvan plussat kuitenkin unohtuvat heti, kun työvirta ehtyy edes päiväksi. En ole kertaakaan ollut viikkoa pidempään ilman töitä, ja joka kuukausi olen onnistunut saamaan kasaan ihan kivan summan, mutta minä en osaa luottaa siihen, että kaikki järjestyy - se, että ennen kaikki on järjestynyt ei mitenkään takaa, että niin kävisi myös jatkossa. Mitään takeita ei ole. Tämän lisäksi minua stressaa tulevaisuus, ja ne asiat, jotka työnantaja yleensä tarjoaa, mutta jotka puuttuvat yrittäjältä, ellei niitä itse hoida (ja maksa) - terveydenhuolto, sairauslomat, äitiyslomat, eläkkeet... Toisaalta yksi syy, miksi haluan niin kovasti töihin on se, että tällä hetkellä olen vielä suhteellisen vastavalmistunut, ja alanvaihto voisi (ainakin periaatteessa) onnistua suht vaivattomasti, mutta jos jatkan kääntäjänä esimerkiksi 5 vuotta ja haluan sitten vaihtaa alaa, niin se ei ehkä olekaan enää niin helppoa.

Viime syksystä lähtien olen aina välillä yrittänyt etsiä palkkatöitä, yleensä silloin, kun käännöstöitä on ollut vähän ja olen siksi ollut stressaantunut. En ole hakenut kovinkaan moneen paikkaan kuluneeseen aikaan nähden, mutta silti se, etten ole saanut ainoatakaan haastattelua on aika masentavaa. Tiedän, että työtilanne on huono ja työpaikan saaminen vie aikaa, mutta se, että samalla en oikein tiedä varmasti millaista työtä a) haluasin, ja varsinkin b) voisin tehdä tekee tilanteesta vielä hankalamman. Mutta hetken päästä käännöksiä alkaa taas tulla, ja ajattelen, etten edes haluaisikaan "normitöihin".

Viime viikon aikana olen taas ollut siinä mielentilassa, jossa suurin toiveeni on saada palkkatyö. Samalla kuitenkin tiedän, että jos sellaisen joskus saan, en enää muistakaan niitä syitä, jotka saivat minut haluamaan töihin niin kovasti, vaan mielessä olisi enemmänkin kaikki menetetty vapaus.

Toisaalta, freelanceriksi voi aina palata, ja jos kokeilen hetken toimistotyötä tms. eikä se tunnukaan omalta, niin sitten ei ainakaan tarvitse ajatella, että aidan takana ruoho on vihreämpää jos palaankin yrittäjäksi. Mutta ensiksi pitäisi vain saada se työpaikka... Tai päättää, mitä haluaisin elämälläni tehdä...

Kauhun hetkiä lentokentällä

eli Miksi lentonumerokin kannattaa tarkistaa

Kaikkea sitä pitääkin kokea tässä elämässä, hirvittää vieläkin pelkkä ajatus...

Vietimme poikaystäväni kanssa ihanan joulun Suomessa, mutta siitä myöhemmin lisää - ekaksi pitää vähän purkaa stressiä eilisen illan seikkailuista.

Perjantaina 27.12. lensimme Helsingistä Amsterdamiin, jossa meillä oli tarkoitus olla noin kahden tunnin vaihto ennen jatkolentoa Edinburghiin. Saapuessamme Schipholin kentälle huomasimme kuitenkin näytöltä, että kohdassa 21.40 Edinburgh luki Delayed - 23.10. Voi että otti päähän. Menomatkalla meillä oli 8 tunnin vaihto samalla kentällä (kävimme keskustassa vähän kirtelemässä aikamme kuluksi), mutta paluumatkalla olin iloinnut lyhyestä vaihtoajasta. Oh well, ei voi mitään.

Kuva täältä.

Koska aikaa riitti kiersimme läpi melkein kaikki kentän ruokapaikat etsiessämme sopivaa syömispaikkaa - näytöllä ei lukenut vielä porttia lennolle, ainoastaan kirjain H, mutta ajattelimme, että koska ei ollut kiirettä voisimme hyvin mennä vaikka toiselle puolelle kenttää syömään, saisimmepahan samalla aikaa tapettua kun tarpoisimme kenttää edes takaisin. Lopulta löysimme kentän D-osassa Irkkubaarin josta sai nachoja, mikä kuulosti siinä kohtaa ihan tajuttoman hyvältä. Irkkubaari tuotti kuitenkin pettymyksen - vaikka jokaisen ruokalistan osan (aamupala, lounas jne.) luki Served all day, ei ruokaa saanutkaan koko päivän, ja jo puoli yhdeksältä oli keittiö suljettu. Kirosin Irlannin ja kaikki sen kansalaiset syvimpään helvettiin, ja saimme tyytyvä viereisen Starbucksin voileipätarjontaan.

Noin varttia yli yhdeksän marisin, että "hirveintä tässä on kyllä se, että meidän lentomme ei alunperinkään olisi vielä lähtenyt, joten tässä on vielä ihan tajuttomasti aikaa jäljellä". Kävin vielä ostamassa sulkeutuvalta tiskiltä suklaamuffinsin mielipahaani. Yhtäkkiä kuulutus herätti huomiomme. Emme saaneet selvää muuta kuin ".... Brodie..... Edinburgh.... Proceed immediately to gate D22". Brodie on poikaystäväni sukunimi. Katsoimme hetken toisiamme hämmästyneinä. Olin juuri minuutteja aiemmin käynyt vielä viidennen kerran tarkistamassa, ettei lentomme statukseen ollut tullut muutoksia. Kyseessä oli pakko olla joku toinen samanniminen - Brodie on kuitenkin skotlantilainen sukunimi, joten eihän se ollut mitenkään mahdotonta, että Edinburghiin olisi lentämässä joku toinen samanniminen. Ja miksei minun nimeäni olisi kuulutettu samalla? Poikaystäväni päätti kuitenkin käydä tarkistamassa taulun vielä kerran.

Parin minuutin päästä hän palasi kiinnostavan informaation kera - Edinburghiin klo 21.40 lähteviä lentoja olikin kaksi! Siinä kohtaa mieleeni palasi aikaisemmin sivuuttamani epäilys - tarkistamani lennon koodi oli ollut EZY, mitä olin hieman ihmetellyt, mutta ajatellut, että koska se kuulostaa tutulta, ja koska aika ja paikka ovat oikein, niin sehän on tietysti se. Nyt tajusin, että ei hitto, KLM:än lentojen koodithan alkavat tietysti KL, ja EZY on EasyJet. Sekunnissa olin vetänyt kengät jalkaani (en viitsinyt edes solmia nauhoja, vaan tungin ne vain sisäpuolelle) napannut kaikki tavarani (mukaanlukien painavan kassini, jota poikaystäväni oli siihen mennessä kantanut) ja lähtenyt juoksuun. Jälkeenpäin poikaystäväni sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt minun liikkuvan niin nopeasti - olin koko matkan reilusti häntä edellä.

Kuva täältä.

Meidän onnemme oli, että lento lähti D-alueelta, jolla olimme jo valmiiksi, ja että portille oli vain noin viiden minuutin (juoksu)matka. Lähestyessämme porttia näimmekin joukon turvatarkastajia odottelemassa - meidän piti vielä mennä pienen turvatarkastusalueen läpi, mutta onneksi se oli portin yhteydessä, joten koneessa tiedettiin, että olimme tulossa. Kurkkuni oli tulessa enkä meinannut saada henkeä, mutta sain joten kuten itseni ja tavarani turvatarkastuksen läpi ja koneeseen.

Koneessa Russell purskahti epäuskoiseen nauruun - miten näin voi edes käydä? Toivon, että olisin itsekin tyyppi, joka osaa vain nauraa tällaisille jutuille, mutta valitettavasti rupean sen sijaan vatvomaan asiaa, ja miettimään, mitä olisi voinut tapahtua, ja miten pienestä oli kiinni, että ylipäätään huomasimme mokamme. Jos esim. olisimme jääneet irkkubaariin emme olisi kuulleet kuulutusta. Tai jos olisimme olleet jo kentän H-alueella, joka oli ihan eri päässä kuin D-alue. Ja jollemme olisi tienneet virheestämme mitään olisimme vain menneet EasyJetin lennon portille ja huomanneet, että koneemme lähti jo aikoja sitten. Siinä olisi sitten pitänyt selvittää, mitä matkatavaroillemme oli tapahtunut, missä voisimme yöpyä, ja milloin ja millä pääsisimme kotiin - yö Amsterdamissa ja viime hetkellä ostettu, yhdensuuntainen lento kaupunkiin, joka on yksin Euroopan suosituimmista uuden vuoden kohteista olisi tullut kalliiksi. Ja kaikki tämä olisi tietenkin pitänyt hoitaa sen jälkeen, kun Russell olisi saanut minut rauhoitettua, koska minun reaktioni tällaisissa tilanteissa on yleensä purskahtaa heti ekana itkuun, ennen kuin pystyn keräämään itseni ja hoitaa asiat kuntoon. Nytkin istuin varmaan puolet lentomatkasta (joka kesti onneksi vain tunnin) ja tuijotin eteeni silmät selällään ja puristin Russellin kättä, eli pienimuotoista shokkia oli havaittavissa.

Kyllä elämä olisi helpompaa, jos voisi vain unohtaa tuollaiset asiat ja jatkaa eteenpäin, mutta mitäs sitä vatvomiselleen voi. Pääsimme joka tapauksessa kotiin, jossa sitten odottikin mukava yllätys - boilerissa on joku vika, joten lämmitys ei toimi, ja kämpässä on mukavat 9 astetta eikä hanoista tule lämmintä vettä. Yritimme itse korjata asiaa eilen, ja tänään soitin korjaajalle joka ohjeisti samat asiat, mutta emme saaneet sitä toimimaan, ja korjaaja saa tarvittavan uuden osan vasta maanantaina, joten siihen mennessä palellaan. Onneksi minulla on huoneessani tämä infrapunalämppäri, ja tänään tajusin (aivot eivät selkeästi ole oikein toimineet viime päivinä) että meillähän on hitto sentään sähkösuihku! Joten suihkuunkin pääsee, vaikkei se jäätävässä kylppärissä ja kylpyammeessa olekaan kovin suurta herkkua. Mutta eiköhän tämä tästä.

Tarinan opetus oli siis tämä:
TARKISTA AINA MYÖS LENTONUMERO, SILLÄ ON SELKEÄ FUNKTIO! 
Minä ainakin tarkistan tästä lähtien.

(Tosin olen edelleen sitä mieltä, että tässä tarinassa tyhmä en ollut minä, vaan se henkilö, joka aikataulutti kaksi lentoa samaan paikkaan samalle kellonajalle. Tai vähintään se, joka ei pannut näitä kahta lentoa allekkain näytölle. Nih!)

Loputon viikonloppu

Ensimmäinen viikonloppu kotona on tuntunut ihan tajuttoman pitkältä.

Kun heräsin perjantaiaamuna, jostain syystä kahdeksalta vaikka olin päässyt nukkumaan vasta kahdelta, ja olin vielä brittiajassa, oli fiilis kaikkea muuta kuin katossa. Masensi ja itketti, oli ikävä. Onneksi fiilis nousi nopeasti, kuten näkyy perjantaiaamun ensimmäisestä Facebook-päivityksestä:

Eka aamu kotona. Lähinnä itketti. Menin suihkuun. 

Suihkuun, jossa oli loistava vedenpaine. 

Nauroin ääneen. Ne on ne elämän pienet ilot.

Päivä oli kuitenkin mielialan kannalta oikea vuoristorata. Illalla oli tarkoitus nähdä heti yhtä kaveria, mutta sitten hän joutui perumaan, ja olin varma, että edessä olisi masentava ilta. Onneksi ilta meni ihan mukavasti, mutta voi luoja kuinka pitkältä tuo ensimmäinen päivä tuntuikaan! Halusin vain mennä nukkumaan jotta päivä olisi mahdollisimman nopeasti ohi - seuraavana päivänä toivon mukaan saisin jo seuraa.

Lauantaina olikin sitten yleisesti ihan hyvä fiilis, eikä päivä tuntunut niin kammottavan pitkältä, joten ehkä tämä lähtee tästä rullaamaan. Tulevalle viikolle olen saanut jotain ohjelmaa jo melkein joka illalle, ja päivisin olisi tarkoitus tehdä töitä ja ruveta tekemään tälle tavaramäärälle jotain. Projekti Myy Koko Omaisuutesi on siis alkanut! Jos kukaan tätä lukeva sattuisi asumaan Turun lähellä ja tarvitsemaan kalusteita/keittiövälineitä/ kirjoja/muuta kodista yleisesti löytyvää, niin ilmoittautukoon minulle! Sama koskee kavereita - tulkaa käymään!

Kuvat: weheartit

Stressintäytteinen matkapäivä

Huomenna lennän taas Suomeen. Kotiinpaluun piti olla suht pysyvä, mutta muuttuneiden suunnitelmien takia palaankin Turkuun vain väliaikaisesti. Varasin eilen paluulipunkin, tosin vasta 11.9. eikä syyskuun aluksi niin kuin piti, koska löysin vihdoin asunnon, ja muuttopäivä on vasta 11. päivä. Saanpahan sitten nauttia Suomesta ihan kunnolla viiden viikon ajan, vaikka viidessä viikossa ehtiikin tulla jo kova ikävä takaisin...

weheartit

Huominen reissupäivä ei tule olemaan stressitön, ja suurilta tunteilta tuskin myöskään vältytään. Stressiä aiheuttaa matkustaminen yleensä, 3½ tunnin vaihto Köpiksessä (ei kiireestä johtuvaa stressiä onneksi, mutten vain jaksaisi vaihtoja), ja se, että minun oli tarkoitus nähdä pikkuveljeni pikaisesti Helsinki-Vantaalla ennen kuin hän lähtee vuodeksi Australiaan. Minun lentoni laskeutuu 50 minuuttia ennen kuin hänen lentonsa lähtee, ja jotenkin ääliömäisesti olin päätellyt, että ehtisimme nähdä ainakin hetken. No, huonolta näyttää. Toivon edelleen, että hän ehtisi tulla portille vastaan halaamaan minua ennen kuin hänen pitää juosta omalle portilleen (passintarkastuksen kautta, toiselle puolelle kenttää, mutta toisaalta siihen aikaan yöstä tuskin on kamalasti trafiikkia), mutta yritän varautua pahimpaan - ettemme ehdi nähdä, ja pitää tyytyä skypettämään. En edes muista milloin näimme viimeksi, kun en tajunnut, että seuraava kerta saattaisi olla vasta ensi vuonna.

Jos kuitenkin ehdin näkemään veljeäni ennen kuin hän suuntaa kohti suurta tuntematonta, niin itkuksihan se menee. Ja joka tapauksessa itkua on odotettavissa jo Edinburghin päässä, kun R tulee saattamaan minua kentälle. Ensimmäiset pari viikkoa näimme päivittäin, ja siitä eteenpäin olemme olleet erossa enintään kaksi päivää kerrallaan, jolloin olemme soitelleet, ja lisäksi olemme lähetelleet tekstareita jatkuvasti. Joten viiden viikon ero ilman jatkuvaa kommunikointimahdollisuutta tulee olemaan vaikeaa. No, herra lupasi kirjoittaa minulle ihan oikeita, paperisia kirjeitä (FB-viestien ja skypettelyn lisäksi), joten niitä odotellessa :)

Kuva: Jill Greenberg, täältä.

Odotan Suomi-lomaa innolla (tai eihän se mikään loma ole, mutta siis...), mutta huomista en todellakaan.

Kyllä se kantaa.

Rosa Meriläinen kirjoitti hesarin sivuilla kolumnissaan siitä, miten elämässä ei kannata vain paahtaa, vaan kokeileminen ja esim. välivuoden pitäminen on sallittua, jopa suotavaa. Olihan tekstissä muutenkin ihan fiksuja juttuja, mutta yksi kohta pisti erityisesti silmään:

Minä hölmö paahdoin lukiosta suoraan yliopistoon, kun ei uskallus riittänyt välivuoteen. En uskonut itseeni. Pelkäsin, ettei elämä kanna. Kyllä se kantaa. 

Itse en ole vielä koskaan uskaltanut uskoa tuohon - että elämä kantaa, että kaikki järjestyy parhain päin. Ehkä pitäisi. Vai onkohan se sellainen asia, jota ei voi nuorena oppia, vaan se tulee elämänkokemuksen mukana?

weheartit

Viikko takana

Lähdöstä on nyt mennyt viikko. Suurin osa siitä on ollut hengailua, mutta tehdään nyt sitten pieni yhteenveto, yleisön pyynnöstä ;) (mutta nyt ei sitten jaksa etsiä kirjoitusvirheitä, että tiedätte)

Pe 10.6. Ajantaju hieman hukassa, paniikissa bussiin. Lentokentällä vastassa yllätys, kun kaveri + kaverin siippa tuli moikkaamaan. Lento lähti ja laskeutui ajallaan. Lontoon päässä pientä sähläystä junalippujen kanssa, mutta en jaksanut kauheasti välittää. Junalla Victorian juna-asemalle, metrolla Wood Greeniin. Wood Greenissä pienimuotoiset bileet, hauska nähdä kavereita taas. Taisi muuten olla viimeinen käynti siinä murjussa.

La 11.6. Illalla meni pikkasen myöhään, joten "aamulla" lähdin liikkeelle vasta siinä yhden maissa. Camdeniin markkinoille ja kielioppivirheisiä kylttejä bongaamaan (No photo's ja We sell umbrella's. Ouch.) Istuskelin Regent's Parkissa, söin mansikoita ja katselin ja kuuntelin ihmisiä; mm. pari pissistä, jotka toivoivat, että puistossa olisi ollut taxi, sekä mummo jolla oli rusettipäinen yorkshirenterrieri nimeltä Sirius. Hih. Hyde Parkissa ja keskustassa oli meneillään World Naked Bike Ride 2011, enkä ollut ajatellut käydä katsomassa, kun lähdin niin myöhään, mutta törmäsin sitten kuitenkin muutamaan pyöräilijään illemmalla Holbornissa.

Su 12.6. Satoi. Kävin Brick Lanen markkinoilla (taas myöhäinen nukkumaanmenoaika johti myöhäiseen lähtöön) ja viereisillä Shoreditchin markkinoilla, mutta en sitten jaksanut enää tarpoa sateessa ja tuulessa, joten palasin Wood Greeniin. Hengailin kavereiden kanssa, juotiin teeta, syötiin mun irtokarkkeja (saa lähettää lisää!!) ja katsottiin telkkaria (sekä todettiin, että American Dad on sitten vaan maailman huonoin TV-sarja). Pakkasin kamani uudestaan.

Ma 13.6. Hiukan aikaisempi nukkumaanmenoaika, mutta ei tarpeeksi jotta aamuherääminen olisi onnistunut suunnitelmien mukaisesti. Lähdin Wood Greenistä n. klo 10.20. Metroasemapoukkoilun välttämiseksi menin Warren streetin asemalle, jonne Sophie tuli vastaan. Lähempänä olisi ollut muita asemia, mutta ajattelin, että parempi olla pyörimättä maanalaisessa kaikkien kamojen kanssa. Väärin. Matkalaukku painoi kuin synti. Ei kiva.
Käytiin brunssilla, istuskeltiin puistossa, syötiin illallinen Yo!Sushissa, ja käytiin teatterissa katsomassa Pygmalion (My Fair Ladyn näytelmä-/alkuperäisversio) - pääroolissa Rupert Everett. Kotimatkalla törmäsimme maailman varmasti turhimpaan kauppaan/turistinähtävyyteen: M&M's World! Nelikerroksinen kauppa jossa ei myydä mitään muuta kuin M&M's karkkeja (joita tunnetusti on tasan kahta eri laatua) ja krääsää! Naurettavaa! Niin uskomaton paikka, että oli pakko käydä katsomassa. Kuka näitä oikein keksii?

Ti 14.6. Meidän oli tarkoitus käydä Sophien kanssa The Breakfast Clubissa aamupalalla, mutta siitä tulikin enemmän brunssi, tai itse asiassa melkein myöhäinen lounas (niin käy joskus). Sieltä suuntasin Covent Gardeniin jonne olin sopinut treffit Marin kanssa. Lounastreffit. Nälkä oli kova, juu. Käytiin Wagamamassa, muutama dumpling (mitä sitten ovatkaan suomeksi, jotain mykyjä kai) mahtui aika hyvin. Jälkkäriksi vielä jätskiä The Icecreamists'ista - se paikka, josta sai jossain vaiheessa ostaa Baby Gaga -nimistä, äidinmaidosta tehtyä jäätelöä. Ei maistettu.
Jatkuva syöminen/juominen jatkui, kun suuntasin seuraavaksi South Kensingtoniin tapaamaan Katieta, jota ehdin kuitenkin vain nähdä noin puoli tuntia ennen kuin hän joutui lähtemään kuuntelemaan jotain luentoa. Hörppäsin teeni sitten rauhassa kirjaa lukien ja auringonpaisteesta nauttien, ja lopuksi palasin vielä Baker streetin kulmille, jossa käytiin Sophien kanssa gbk'ssa syömässä Uusiseelantilaisia hampurilaisia. Ei tullut kyllä ihan heti nälkä tämän päivän jälkeen.
Illalla rupesi paniikki jo hiukan nostamaan päätään. Mitä tästä nyt oikein tulee? Pakkasin taas kerran syntisen painavan matkalaukkuni aamun lähtöä varten. Tällä kertaa tilattiin taksi.

Ke 15.6. Päiväkirjassa lukee: Täällä istuu pikku Jenni linja-autoasemalla pienessä paniikissa ja miettii, että mitä sitä tuli oikein tehtyä... Tästä se lähtee :P
9½ tuntia bussia. 2 x tauko, à 30 ja 15 min. Milton Keynesistä Newcastleen viereisellä penkillä istui joku, joten en saanut levittäytyä, eikä hänestä ollut edes juttuseuraksi. Loppumatkan sain kuitenkin istua/maata/retkottaa vähän leveämmin. Perillä Edinburghissa n. klo 18.40, Sid oli vastassa, otettiin taksi hänen luo. Saatiin joten kuten matkalaukku raahattua kolmanteen kerrokseen - Sid lupasi, että muuttaessani pois hän värvää poikaystävänsä kantajaksi. Sidin seurassa ei kauheasti istuskella; syötiin, kävin suihkussa, ja sen jälkeen mentiin Couch Surfing tapaamiseen, joka sattumoisin oli lähipubissa. Siellä juttelin sitten monen mukavan ihmisen kanssa, ja löytyipä joukosta vähän skandivahvistustakin.

To 16.6. Ensimmäisen päivän saldo: 1 kpl työhaastatteluja (johtaa luultavasti toiseen haastatteluun), 1 kpl suoritettuja asuntonäyttöjä, 3 kpl peruttuja asuntonäyttöjä, 1 kpl varmistunut asunto. Muuttopäivä 23.6. :D Ei huonommin ekaksi päiväksi.

Pe 17.7. Vähemmän saatu aikaan, kiertelin pääasiassa kaupunkia. Soitin paikkaan, josta saisin varattua ajan johonkin työvoimatoimisto-tyyliseen paikkaan, jotta saisin National Insurance numeroni, jotta voisin tehdä töitä. Sain ajan 5.7. Just. Lupasivat lähettää jotain tietoja, ja annoin tulevan kämpän osoitteen, vaikka en tosiaan ole muuttamassa ihan vielä. Onneksi se on tosi lähellä, niin postin voi noutaa. Jos se menee perille. Nämä talojen ja asuntojen numerot täällä kun ovat hiukan epäselvät... :S Pankissakin kävin, mutta totesin aika pian, että ilman minkäänlaista todistusta osoitteestani tiliä ei heru. Jos Nordeasta suostuttaisiin lähettämään jotain, mutta en tietenkään ehtinyt hoitaa sitä tänään. No, ehtiihän sitä. Lähetin myös työhakemuksen pariin hotelliin ja STA Traveliin (vastaa Kilroy Travelsiä), mutta kai se on pakko vaan ruveta kiikuttamaan CV:itä ympäriinsä pian.
Ollaan kai menossa Sidin kanssa illalla ulos. Ja huomenna oli puhetta, että käytäisiin drinksuilla parin CS-miitissä tapaamani tytön kanssa (toinen skotlantilainen, toinen kanadalainen).

Että sellainen viikko! Sori että tuli niin pitkä, mutta en millään ole jaksanut kirjoittaa aikaisemmin, jatkuva lampsiminen ympäri maata ja/tai kaupunkia vie mehut. Mutta eiköhän se siitä!

A Christmas Miracle

Ihmeiden aika ei ole ohi.

Heathrow oli viikonloppuna (ja monta päivää sen jälkeen) täydessä kaaoksessa lauantain lumisateen jälkeen. Maailmalla uutiset näyttävät lumipeitteisiä lentokoneita ja kiitoratoja, sekä kentällä majailevia ihmisiä. Terminaalissa todellisuus oli aika lähellä sitä, millaiseksi se oli uutisissa kuvatti, mutta kiitoradat sen sijaan näyttivät 22 tuntia lumisateen loppumisen jälkeen (eli sunnuntaina klo 12) paljon paljaammilta kuin mitä oli kaaoksen jälkeen odottanut.

Lauantai meni paniikinomaisen nettiselailun merkeissä - BBC, Heathrow, säätiedotus, Finnair, ja sama uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan... Illalla kuuntelin puolisen tuntia Finnairin harvinaisen huonoa jonotusmusiikkia (ja maksoin siitä ilosta pitkän pennin) saadakseni lopulta "langan" päähän naisen, joka ei osannut sanoa paljon mitään, ja joka itse asiassa kuulosti hieman yllättyneeltä, kun kyselin Lontoon tilannetta.

Parin tunnin nukkumisen jälkeen nousin viideltä ja palasin Finnairin linjoille, tällä kertaa, uskomatonta kyllä, vielä huonomman musiikin tahdissa. 45 minuutin jälkeen vastattiin, mutta informaatiota osattiin antaa kovin vähän. "Kannattaako kentälle edes mennä?" "No, jos se lento lennetään, niin kyllä sinne sitten kannattaa mennä." Voi, kiitos.

Päätin yrittää, ja vähän ennen seitsemää lähdinkin rämpimään lumen halki kaikkien kamojeni kanssa. Lunta ei siis ollut kuin ehkä 10cm, mutta kyllä sekin matkalaukkujen kanssa tuntuu. Metroon nousi keskustassa nuori suomalaispariskunta jotka istuivat minun viereeni, ja ymmärrettyäni heidän puheistaan että olimme yrittämässä samalle lennolle, hautasin sisäisen suomalaisuuteni ja aloin jutella heille. Olimme kaikki yhtä realistisen pessimistisiä mahdollisuuksistamme päästä sinä päivänä Suomeen.

Kentällä metroon nousi ihmisjoukko, joiden katseet kertoivat selvästi, ettei kentälle ollut menemistä. Oviaukon läpi tunkeutuessamme kentän työntekijä työntyi ohitsemme ja sanoi, ettei tiennyt miksi edes yritimme sisälle, koska sieltä ei sinä päivänä lennetty.

Finnairin tiskillä oli menossa check in; lauantain 10.20.-lennon matkustajia otettiin siihen yhteen ainoaan lähtevään koneeseen. Muita pyydettiin palaamaan kahden tunnin päästä. Lähdin sivummalle, ja etsin lattialle leiriytyneiden ihmisten keskeltä muutamaa vapaata neliötä. Söin voileivän. ja päätin sitten kaiken järjen vastaisesti tarkistaa, oliko tauluilla edelleen sama, synkkä viesti. Siinä samassa huomasin, kun aiemmin tapaamani suomalaispariskunta pinkaisi jonosta toiseen, ja päätin käydä tarkistamassa tilanteen. Selvisi, että kaikki lauantain matkustajat (jotka eivät olleet vielä antaneet periksi) oli jo checkattu, ja nyt otettiin muitakin. Kuulin jonon etuosassa olevalta naiselta, että vapaita paikkoja oli vielä 60, ja ne annettiin sellaisille, joilla ei ollut ulkomaan jatkolentoa Helsingistä.

Pulssi kohosi. En uskaltanut edes ajatella, että vielä oli toivoa. Kun yksi työntekijoistä kyseli Helsinkiin lähtijöitä, tungin niin nopeasti kuin matkalaukkuineni pääsin vapaalle tiskille, ja muutaman minuutin kuluttua sain käteeni paperilappusen, joka tuntui siihenastisen elämäni tärkeimmältä lapulta: boarding pass pari tuntia myöhemmin Helsinkiin lähtevään koneeseen!

En ollut uskoa tuuriani! Epäuskoinen hymy naamallani kävelin turvatarkastukseen kuin unessa. En vieläkään uskaltanut oikein uskoa siihen, että pääsisin kotiin. Koko matka tyhjien turvatarkastusten ja tax free -myymälöiden läpi päivittelin uskomatonta hyvää tuuriani. Soitin kotiin kertoakseni ilouutisen, ja olin onneni kukkuloilla.

Koneeseen päästiin odotettua aikaisemmin, ja lentoemäntien ja kapteenin puheista ymmärsin, että suurin osa muista matkustajista oli jo istunut samassa koneessa lauantaina, mutteivät olleetkaan päässeet lähtemään. Kapteeni totesi kuulutuksensa lopuksi "Helsingissä on tällä hetkellä -11 astetta ja paljon lunta, mutta, jos joku sitä ei tiennyt, niin sehän ei Helsingissä haittaa." Matkustajat taputtivat ja hurrastivat kun kone vihdoin lähti liikkeelle, kun monitoreista näkyi että kone nousi ilmaan, ja kun lakseuduimme. Olimme päässeet kotiin!!

Lopulta laskeuduin Helsinkiin vain kaksi tuntia myöhässä. Pääsin todella helpolla, mutta stressiä riitti kyllä minullekin enemmän kuin tarpeeksi. Onni oli kuitenkin matkassa, ja nyt en voi kyllä sanoa Finskistä pahaa sanaa ihan heti!

Katsotaan, millaisen riskin otan tekemällä vielä edestakaisen matkan Lontooseen tänä talvena. Nyt ei kuitenkaan mietitä sitä, vaan nautitaan joulusta suvun ja ystävien kanssa (monen vuoden tauvon jälkeen)! Hyvää ja stressitöntä joulua kaikille!!

Sään armoilla

Be careful what you wish for.

Kai joku pieni sääkeiju jossain kuuli harmitteluni siitä, että kohta Lontoon-aikani on ohi, ja päätti "korjata" asian.

Päivä on menny Heathrow'n, Helsinki-Vantaan, Finnairin, BBC:n ja Guardianin sivuja selaillessa. Finnair ei puhelimessakaan osannut antaa muita neuvoja kuin sen, että soittaisin uudestaan aamulla viiden-kuuden aikoihin.

Toivottavasti saisin ainakin nukuttua, mutta tuskin. Huomisesta tulee luultavasti pitkä päivä.

Pitäkää peukkuja ja toivottakaa onnea! Sitä tarvitaan...

Ei ole hyvä tämä, ei...

Tällä kertaa pääsette elämään kanssani kauhun, hermostumisen, vihan ja tylsyyden hetkiä.

26.7.2010
Saavun Annemarin ja Tiinan kanssa kotiovelle n. klo 16. Ovi ei aukea. Päivän aikana talossa olleet remonttimiehet ovat panneet oven takalukkoon, ja minun avaimeni ei sovi siihen. Me kaikki kolme + naapurin tyttö yritämme vääntää avainta, mutta turhaan. Tunnelma on huipussaan.
Soitan perheelle Espanjaan. Käskevät menemään vuokravälitystoimistoon, jonka kautta remonttimiehet on tilattu. Lähdemme Annemarin kanssa sinne.
Paikan päällä ei ensin ymmärretä yhtään, mitä ajan takaa. Lopulta asia selviää, ja he yrittävät saada puhelimen päähän henkilön, jolla on avain.
Lähdemme kävelemään takaisinpäin. Puhelin soi, remonttimies lupaa hakea avaimet ja olla paikalla n. 20 minuutissa.
Istumme etupihalla ja syömme Oreos-keksejä. Kello on noin puoli kuusi, lento lähtee 20.20.
Lopulta pääsemme sisään. Heitän kamat kassiin, ja lähdemme bussilla Hammersmithin asemalle. Sieltä Annemari ja Tiina jatkavat matkaa Victorian juna-asemalle, itse suuntaan kohti King's Crossia.

Ilmeeni kertoo kaiken

Saavun juna-asemalle, ostan lipun, kysyn ohjeita, ja löydän lopulta perille. Juna on myöhässä, ja lähtee vasta klo 19.40. Lasken päässäni. Kiroan. Minun ei tarvitse mennä check in -tiskille, mutta aika ei silti riitä. Koitan pysyä tyynenä. Ehkä ehdin vielä.
20.10 saavumme Lutonin juna-asemalle. Edessä vielä bussimatka kentälle, turvatarkastus, jne. Ei mitään mahdollisuuksia. Ainoa toivo on, että kone olisi myöhässä, mutta kenelle nyt kävisi sellainen tuuri. Ei ainakaan minulle.

Saavun kentälle 20.25, ja menen suoraan easyJetin tiskille. Siellä ehdotetaan Glasgowin lentoa 21.45, £40. Maksan maltaita netistä, ja saan selville, että viimeinen juna Glasgowsta Edinburghiin lähtee siinä klo 23 aikaan. Tiukkaa tekee. Seuraava juna vasta aamulla n. klo 6. Toinen vaihtoehto on Edinburghin lento aamulla klo 7. £80, eli enemmän kuin mitä maksoin alkuperäisestä LON-EDI-LON-lipustani. En tiedä mitä tehdä. Soitan kotiin. Vaikka olen onnistunut olemaan rauhallinen tähän mennessä, niin ei pysty enää. Ei auta parkua satojen kilometrien päässä oleville vanhemmille puhelimessa, mutta tällaisen päivän jälkeen on pakko. Päädyn ostamaan lipun seuraavalle aamulle.

Lennon lähtöön on 9 tuntia aikaa. Kotimatka kestäisi n. 2 tuntia, ja maksaisi £10-15. Ja sama takaisin. Päätän jäädä yöksi kentälle. Mahtavaa. Kuljen hitaasti läpi kaikki kaupat ja kahvilat (2x WH Smith, Marks&Spencer Food, Costa), ja mieti pitkään ja hartaasti ennen kuin päädyn ostamaan syötävää - teen kaikkeni, jotta kuluttaisin joka asiaan mahdollisimman paljon aikaa. Kiroan päätökseni jättää läppärini kotiin - olisin voinut katsoa vanhoja Doctor Who -jaksoja koko yön! Muutaman muun yökenttäilijän tapaan onnistun löytämään kaksi pientä epämukavaa nojatuolia, työnnän ne yhteen, ja yritän löytää edes mukavahkon, makaamisen tapaisen asennon. Aika huonolla menestyksellä. Kuulokkeet korvilla saan nukuttua vähän, luultavasti minuuttien mittaisia pätkiä. Yritän olla katsomatta kelloa. Päätän olla siinä ainakin kello kolmeen - sen jälkeen saan helposti kulutettua kaksi tuntia kahvilassa ennen kuin voin mennä hakemaan boarding passini. Puoli kolmelta annan periksi ja siirryn kahvilan sohvalle, mukanani muki teetä ja ihana granola bar (myslipatukka).

Vähän ennen klo 7 raahaudun koneeseen, ja nukun melkein koko matkan Edinburghiin (1h10min). Perillä nousen aivan raatona bussiin, joka vie minut lentokentältä kaupunkiin, ja toiselle puolelle kaupunkia. Matka kestää n. 1½ h. Istun double deckerin yläkerrassa, turistipaikalla edessä. Muuten on ihan mukavaa, mutta käytävän toisella puolella istuvan idiootin ärsyttävä, itämainen musiikki pauhaa sen verran kovaa, että pitää tarkistaa useamman kerran onko jätkällä edes kuulokkeet käytössä, kun erotan sanatkin. Paha olo ja päänsärky unen- ja ruoanpuutteen takia - muistin syöneeni lounasta klo 12, voileivän n. klo 23, ja pienen sipsipussin klo 5. Ei ihme, että oksetti.

Lopulta saavuin kuitenkin perille Kateyn luo (CouchSurfingistä). Vietin Edinburghissa kolme ihanaa päivää, rakastuin Skotlantiin, ja haluan pian päästä katsomaan muutakin kuin pääkaupunkia. Ja se aksentti on vaan niin ihana!

Pakko vielä mainita, että  niin kuin arvata saattaa, kotimatkan lentoni torstaina olikin sitten 2 tuntia myöhässä, joten pääsin kotiin aamukolmelta. Totta kai.

Eli tässä tämän matkan huonot kokemukset. Hyvät tulee sitten erikseen!

Back where I belong

Joku aktiivinen seuraaja (jos sellaisia yleensä löytyy) on saattanut huomata, että minusta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään. Saman on myös voinut huomata Facebookissa. Syy ei ole siinä, että olisin ollut liian kiireinen käydäkseni netissä, vaan pikemminkin siinä, että olen käyttänyt kaiken aikani au pair -ilmoitusten (ja muiden työilmoitusten) etsimiseen ja kirjoittamiseen.

Lyhyesti, siinä kävi näin:

Keskiviikkoiltana, ensimmäisen ajokerran jälkeen, Ruth ja Mark ilmoittivat, etten ollut vakuuttanut heitä ajotaidoillani, ja että he alkaisivat etsiä toista au pairia. He sanoivat, etteivät heittäisi minua pihalle, vaan että saisin jäädä kunne olisin löytänyt toisen paikan - tietenkin mahdollisimman pian, vaikkei sitä suoraan sanottukaan. Olin siis yhtäkkiä sekä työtön että koditon.

Ei se minua kamalasti harmittanut, että joutuisin lähtemään perheestä - itsestänikin oli tuntunut, että mitäköhän tästä tulee, enkä oikein viihtynyt - mutta yhtäkkiä olin juuri siinä tilanteessa, jota olin yrittänyt välttää lähtemällä au pairiksi - kesätyönhakupaniikki.

Perjantaina olin muotoillut mahdollisen suunnitelman, johon kuului kaverin nurkissa asuminen Lontoossa, ja työnhaku paikan päällä. Kaverilla oli tyhjä huone, ja hän lupasi minulle ilmaisen majoituksen kuun loppuun, ja mahdollisuuden jäädä vuokralle loppukesäksi, jos saisin töitä. Lauantaina Mark osti minulle bussilipun sunnuntaiksi. Olin sopinut maanantaille käynnin yhdessä Lontoolaisessa kahvilassa (työnhakuasioissa), ja lauantai-illaksi odotin puhelua mahdolliselta au pair -perheeltä Lontoon läheltä.

Sitten sain viestin Lontoolaiselta perheeltä, joka etsi (pohjoismaalaista) au pairia kesäksi, kun heidän ruotsalainen au pairinsa kävisi kotona. Puhuin pari kertaa äidin, Angueliquen, kanssa puhelimessa, ja yhtäkkiä kaikki oli sovittu. Nyt, alle 36 tuntia ensimmäisen viestin vastaanottamisen jälkeen, istun mustalla nahkasohvalla Richmondissa katsomassa jalkapalloa. Näin se elämä muuttuu!

Pakko sanoa, että kun bussi ajoi Lontooseen, niin se tuntui melkein kotiinpaluulta. Tuntuu todellakin siltä, että kuulun tänne, enkä minnekään Walesin maaseudulle. Toivon mukaan homma toimii täällä paremmin (ei ainakaa ole ajamista tiedossa!), ja kävi miten kävi tämän perheen kanssa, nyt pysyn täällä!