Back where I belong

Joku aktiivinen seuraaja (jos sellaisia yleensä löytyy) on saattanut huomata, että minusta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään. Saman on myös voinut huomata Facebookissa. Syy ei ole siinä, että olisin ollut liian kiireinen käydäkseni netissä, vaan pikemminkin siinä, että olen käyttänyt kaiken aikani au pair -ilmoitusten (ja muiden työilmoitusten) etsimiseen ja kirjoittamiseen.

Lyhyesti, siinä kävi näin:

Keskiviikkoiltana, ensimmäisen ajokerran jälkeen, Ruth ja Mark ilmoittivat, etten ollut vakuuttanut heitä ajotaidoillani, ja että he alkaisivat etsiä toista au pairia. He sanoivat, etteivät heittäisi minua pihalle, vaan että saisin jäädä kunne olisin löytänyt toisen paikan - tietenkin mahdollisimman pian, vaikkei sitä suoraan sanottukaan. Olin siis yhtäkkiä sekä työtön että koditon.

Ei se minua kamalasti harmittanut, että joutuisin lähtemään perheestä - itsestänikin oli tuntunut, että mitäköhän tästä tulee, enkä oikein viihtynyt - mutta yhtäkkiä olin juuri siinä tilanteessa, jota olin yrittänyt välttää lähtemällä au pairiksi - kesätyönhakupaniikki.

Perjantaina olin muotoillut mahdollisen suunnitelman, johon kuului kaverin nurkissa asuminen Lontoossa, ja työnhaku paikan päällä. Kaverilla oli tyhjä huone, ja hän lupasi minulle ilmaisen majoituksen kuun loppuun, ja mahdollisuuden jäädä vuokralle loppukesäksi, jos saisin töitä. Lauantaina Mark osti minulle bussilipun sunnuntaiksi. Olin sopinut maanantaille käynnin yhdessä Lontoolaisessa kahvilassa (työnhakuasioissa), ja lauantai-illaksi odotin puhelua mahdolliselta au pair -perheeltä Lontoon läheltä.

Sitten sain viestin Lontoolaiselta perheeltä, joka etsi (pohjoismaalaista) au pairia kesäksi, kun heidän ruotsalainen au pairinsa kävisi kotona. Puhuin pari kertaa äidin, Angueliquen, kanssa puhelimessa, ja yhtäkkiä kaikki oli sovittu. Nyt, alle 36 tuntia ensimmäisen viestin vastaanottamisen jälkeen, istun mustalla nahkasohvalla Richmondissa katsomassa jalkapalloa. Näin se elämä muuttuu!

Pakko sanoa, että kun bussi ajoi Lontooseen, niin se tuntui melkein kotiinpaluulta. Tuntuu todellakin siltä, että kuulun tänne, enkä minnekään Walesin maaseudulle. Toivon mukaan homma toimii täällä paremmin (ei ainakaa ole ajamista tiedossa!), ja kävi miten kävi tämän perheen kanssa, nyt pysyn täällä!