Koulumuistoista nousee kuitenkin vahvasti esiin eräs tietty henkilö, joka teki kouluajastani paljon, paljon paremman. Englantilainen englanninopettajani osasi varmasti samaistua tilanteeseeni paremmin kuin muut opettajani, olihan hänkin muuttanut aikoinaan vieraaseen maahan. Koska englannin tasoni oli ihan eri luokkaa kuin muiden luokkalaisteni, opettajani pyysi minua usein avustajaksi erilaisiin suullisiin harjoituksiin, tai antoi minun lukea rauhassa kirjaa tunnilla etten tylsistyisi. Hän lainasi minulle omia englanninkielisiä kirjojaan, ja kyseli usein kiinnostuneena, miten joku tietty asia sanotaan suomeksi tai ruotsiksi.
Kerran englannintunnilla muistan, kun minulla oli jostain syystä todella huono päivä, en muista johtuiko koti-ikävästä tai jostain ihan muusta. Joku luokkakaveri kysyi, oliko kaikki hyvin, ja se on aina pahinta - jos joku kysyy tuota silloin, kun kaikki ei ole hyvin, rupean melko varmasti itkemään, ja niin tein tuolloinkin. Opettaja huomasi tilanteen, ja koska välitunti oli vain muutaman minuutin päässä, hän käski muut oppilaat välitunnille, ja sanoi minulle "Mennään tuonne opettajainhuoneeseen ja juodaan kupilliset teetä!". Miten ihanan brittiläinen tapa reagoida tilanteeseen - let's have a nice cup of tea! Olin niin otettu etten kehdannut mainita, etten itse asiassa juo teetä. Menimme siis opettajainhuoneeseen, opettajani keitti minulle teetä, juttelimme hetken ihan muista asioista, ja palasin tunnille teemukini kanssa, jossa opettajani jatkoi tuntia kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja jätti minut rauhaan teeni kanssa.
Nyt, noin seitsemän vuotta myöhemmin, muistan edelleen tuon tilanteen joka kerta, kun muistelen vaihtarivuottani. On minulla koulusta tietenkin ihan hyviäkin muistoja, mutta mikään ei ole painunut mieleen yhtä vahvasti kuin tämä. Olen monesti miettinyt, että haluaisin lähettää opettajalleni kirjeen tai kortin, kiittää ja kertoa, miten paljon apua hänestä oli minulle, vaikkei hän sitä varmaan tiennytkään. Välillä olen yrittänyt katsoa koulun nettisivuilta onko opettajani edelleen siellä, mutten koskaan saanut aikaiseksi kirjoittaa - ehkä hän ei edes muista minua, onhan siitä jo niin kauan.
Viime kuussa päätin kuitenkin vihdoinkin tehdä asian eteen jotain. En tiedä miksi, mutta yhtäkkiä vain päätin, että nyt se tapahtuu! Kortissani kerroin, miten muistan edelleen ylläoleva tilanteen todella selkeästi, ja kerroin miten paljon opettaja auttoi minua kouluaikanani, ja miten kiitollinen olen hänen ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan. Lähetin kortin koulun osoitteeseen, vaikken ollut edes varma siitä, oliko opettaja vielä siellä - viimeinen varma tieto oli vuodelta 2011. Ajattelin kuitenkin, että aina kannattaa yrittää, ja he voivat ehkä lähettää kortin eteenpäin jollei opettajani ole enää siellä töissä. Kortin lähettämisen jälkeen mietin välillä, että meniköhän se perille, mutta ajattelin, etten ehkä saisi koskaan tietää.
Edellispäivänä entinen kämppikseni tuli käymään ja toi minulle ison läjän postia, josta löytyi myös Ranskasta tullut kirjekuori! Opettajani oli saanut korttini, ja vastannut minulle! Hän kiitti kovasti kortista, sanoi tietysti muistavansa minut, ja iloitsevansa siitä, että saattoi auttaa minua edes jotenkin, ja että tällaiset asiat tekevät opettamisesta niin kivan työn. Hän kertoi jääneensä pari kuukautta sitten eläkkeelle, mutta koulusta oli onneksi lähetetty kortti hänen kotiosoitteeseensa. Lopuksi opettajani vielä sanoi, että jos joskus palaan taas vaihtokaupunkiini olisin erittäin tervetullut käymään hänen luonaan.
Olin todella iloinen siitä, että päätin vihdoin ottaa yhteyttä opettajaani, ja että myös piristin hänen päiväänsä kortillani. Nyt minulla on opettajani yhteystiedot, ja kun ensi kerralla matkustan tapaamaan isäntäperhettäni voisin myös piipahtaa opettajani luona teekupposella.
Kuvat: weheartit
