Vähän yhteenvetoa viimeaikaisista puuhista, ja mahdollisesti muuta sekalaista...
Olen ollut Parryn perheessä nyt vähän päälle viikon. Lasten kanssa menee ihan hyvin, jokailtaista ruokailu- ja nukkumaanmenorumbaa lukuunottamatta. Hannalla menee joka ilta vähintään puoli tuntia ennen kuin se saa muutaman porkkanapalan alas (tässä kohtaa sympatiat omille vanhemmille! Ps: voitteko lähettää irtokarkkeja?), ja joka ilta siltä "tippuu vahingossa" osa lattialle. Alia ei nukkumaanmenoaikaan millään saa pysymään sängyssään, tai edes huoneessaan, vaikka hänellä on lupa ottaa joku lelu sänkyyn ja leikkiä sillä ennen nukkumista. Daniel on yleensä näissä molemmissa helpoin; syö (melkein) mitä tahansa, ja paljon, ja menee mukisematta sänkyyn lukemaan.
Yleensä tulen kyllä lasten kanssa hyvin toimeen, ja loppujen lopuksi vietän heidän kanssaan vain viitisen tuntia päivässä, joten ei tämä kyllä kovin rankkaa ole. Minun pitää vain koittaa oppia kärsivällisemmäksi, erityisesti Alin kanssa, ja muistaa, että vaikka lapset ovat joskus ärsyttäviä, ei niille voi enää kiukutella sitten kun tilanne on ohi. Varsinkaan viisivuotiaan kanssa sellainen ei oikein toimi.
Viikonloppuna sain ihanaa lapsivapaata aikaa, kun ensin Matt ja Ali lähtivät Mattin vanhempien luokse Sussexiin perjantai-iltana, ja muut lähtivät perässä lauantaina. En viettänyt viikonloppuna kovinkaan paljon aikaa kotona, mutta ainakin ilta oli erittäin mukava, kun sain olla ihan itsekseni kotona.
Sain viime viikolla (pienen Facebook-stalkkauksen jälkeen) selville, että Lucas (vaihdossa Raumalla '08, majoitti minut Sydneyssä viime talvena) olisi tulossa Eurooppaan kuukaudeksi sunnuntaina, ja viettäisi ensimmäiset kaksi päivää Lontoossa!! Tapasimme siis sunnuntaina heti aamulla, ja kävimme Notting Hillissä Portobello Roadin markkinoilla, menimme bussilla Oxford Streetin läpi Piccadilly Circusille, ja näimme muutaman muun turistinähtävyyden, kuten Big Ben, Trafalgar Square... Viideltä tapasimme Lucasin kaverin Katen juna-asemalla, ja veimme heidän kamppeensa Katen serkun Simonin ja hänen espanjalaisen tyttöystävänsä Elenan luo Kensingtoniin. Simonilla ja Elenalla oli aivan ihana asunto!! Ei se kyllä kovin iso ollut; pieni makkari, kylpyhuone, pitkät käytävät olohuoneeseen, pieni keittiö ja parveke, ja pikkuruinen vierashuone. Ihanasti sisustettu, ja tietenkin hyvän kokonen kahdelle. Se oli myös lähellä keskustaa. Tällaisesta lystistä saa kuitenkin maksaa; vuokra on kuulemma £1400 kuussa! Huhhu! Lopulta koko porukka (jossa oli siis tässä vaiheessa kolme aussia, yksi espanjalainen ja minä) lähdinne Churchill Arms -pubiin, joka on yli 200 vuotta vanha. Pubi oli ulkoa, ja paikoittain myös sisältä, täysin kukkien peitossa (kuten linkin kuvasta näkyy). Perinteinen englantilainen pubi - mutta ruoka siellä oli thaimaalaista. Outoa minusta, mutta ei kuulemma ole epätavallista, että joissain pubeissa tarjoillaan perinteisen englantilaisen ruoan sijaan esim. thai-ruokaa. Pubista sai myös Kopparbergin päärynäsiideriä, joka oli minusta tosi hienoa, kun en ole oikein vielä löytänyt omaa "oubijuomaani" - kun olut ei maistu, niin ulkomailla on aina sama ongelma, ainakin tällaisella siiderin- ja lonkeronlitkijällä.
Oli kyllä tosi hauska päivä! Kotiin lähtiessäni tuntui, etten koskaan halua lähteä täältä. Toisaalta, välillä tuntuu siltä, että olisi ihana olla kotona, omassa kämpässä, missä on "oikeat" tavarat eri asioille, ja kaapeissa sellaista ruokaa kun minä haluan. Ratkaisu olisi kai oman kodin löytäminen täältä... :)
Muutenkin oli hyvä viikonloppu: lauantaina kävin ensin katsomassa yhteen kerättyjä norsuja - ja otin kuvan joka ikisestä, siihen asti että kameran akku loppui. Uupumaan jäin alle 10, plus "sisätilanorsut" jotka ovat näytillä Westfieldin ostoskeskuksessa. Norsuretken jälkeen kiersin joenvartta Towerin lähellä saksalaisen Kathleenin kanssa. Tapasimme viime viikon tiistaina Couch Surfing -tapaamisessa, ja tulimme tosi hyvin juttuun.
Couch Surfingistä puheen ollen, ja kun kerran kuitenkin kertaan viikonloppua takaperin, niin torstaina löysin CS-sivuilta viestin, jossa puolalainen tyttö kyseli, että olisiko joku halukas lähtemään yhdelle Richmondiin perjantaina. Kun kerran oli juhannus, ja oli ollut rankka ensimmäinen viikkoa, ja Richmond on lähellä, niin päätin että mikä ettei. Tapasin Anian perjantaina noin puoli yhdeksältä, kävimme Slug & Lettuce -nimisen ravintolan baarissa hakemassa juotavaa, istuimme Thamesin rannalla ja juttelimme. Oli tosi mukavaa olla välillä jonkun muun kun lasten seurassa. Tämä juuri on niin hyvä Couch Surfingissä - kun tulin tänne n. viikko sitten tunsin Lontoosta kaksi ihmistä, ja nyt (perheen lisäksi) jo viisi! Harmi kyllä kukaan heistä ei ole britti, mutta ehkä sekin vielä järjestyy!
Ensi viikonlopuksi minulla on ärsyttävä dilemma. Ostin lipun erään pian ilmestyvän (muualla huomenna, täällä myöhemmin) vampyyrielokuvan keskiyön ennakkonäytökseen, mutta sitten sain tietää, että Angelique ja Matt ovat menossa illalla ulos viettämään Mattin synttäreitä ja jäämässä yöksi hotelliin. Lippuja ei voi perua, mutta ei voi mitään, ajattelin, ja ostin uudet lauantaille klo 13. Heti, kun olin painanut maksa-nappia tajusin, että lauantaina kello 13 pidetään Pride-paraatin, jota haluaisin mielelläni päästä katsomaan kun kerran olen täällä. Mahtavaa. Vaihtoehtoina on siis: menetän n. £8, ja jätän väliin lauantain paraatin, tai menetän lähemmäs £20, ja menen katsomaan paraatia. Molemmat kuulostavat tosi huonoilta vaihtoehdoilta. Ärsyttää!!!
Nyt ärsytyksen purkamiseksi ajattelin katsoa jakson Doctor Whota. Katsoin sitä lasten kanssa Walesissä, ja jäin koukkuun (niin kuin kuulemma useampi edeltäjäni). Katsoin siellä kolme jaksoa, ja täällä neljännen, joka valitettavasti oli kauden päätösjakso. Hankin *kröhkröh* koneelleni koko kauden, ja katson nyt sitä. Seuraava kausi alkaa vasta joulukuussa, höh. Onhan tietty vanhoja jaksoja vaikka kuinka paljon, mutta olen tottunut tähän uuteen näyttelijään, ja viidennen kauden tyyliin, joten vanhat jaksot eivät tunnu yhtään samalta. Mutta jos nyt tulee paha puutetila niin voihan niitäkin katsoa, ehkä. (Dagens i-landsproblem...)
Tähän loppuun vielä: lauantaina Hammersmithin ostoskeskuksessa ohikulkeva jätkä kysyi "Onko tuo Italia?" ja osoitti minua. Niin kuin kaikki, jotka minut ovat viimeisen neljän vuoden aikana nähneet tietävät, on kaulassani Ranskan kartan muotoinen koru. Joku, joka onnistuu sekoittamaan Italiana yhtään mihinkään, ei ole tainnut koskaan nähdä karttaa! Sehän on yksi Euroopan, jopa maailman, helpoiten muotonsa perusteella tunnistettavista maista!! Jätkällä taisi mennät vähän senat sakaisin, se on ainoa järkevä selitys...
(Anteeksi vaan, mutta nyt en jaksa lukea läpi, virheet olkoot rauhassa tämän kerran...)
tiistai 29. kesäkuuta 2010
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Tapahtumarikas Lontoo
Sunnuntaina, kun istuin bussissa Kilgettystä Lontooseen, mieleeni tuli tapahtumia ja tilaisuuksia toisensa perään, joihin voisin nyt osallistua, vaikka aikaisemmin luulin, etten voisi. Esimerkiksi Elephant Parade, josta puhuin aikaisemmin; viime viikonloppuna kaikki norsut kerättiin pois kaduilta, ja ensi viikonloppuna ne ovat kaikki esillä Royal Chelsea Hospitalin puutarhassa. Sinne siis, kuvaamaan n. 200 värikästä elefanttia!
Tämän lisäksi voin osallistua Couch Surfing -tapaamisiin (niin kuin tein pari viikkoa sitten, ja taas eilen) ja tavata ihania ihmisiä (kuten eilen!). Voin mennä katsomaan Pride-paraatia ensi viikonloppuna. Voin mennä Lontoon Suomalaisen Kirkon järjestämiin au pair -tapaamisiin joka kuukauden viimeinen sunnuntai. Voin toimia serkulleni matkaoppaana kun hän tulee tänne. Voin mennä ulkoilmaleffaan, museoon, teatteriin, tai mihin tahansa muuhun niistä sadoista tapahtumista joita täällä järjestetään joka viikko! Eikö olekin ihanaa! Toisaalta on vaikea pysyä perillä kaikesta, ja pitää kaikki kiinnostavat jutut mielessä, mutta siitä nyt ei sovi valittaa! Voi, miten sitä jaksaa enää olla missään muualla, kun oppii tähän tekemisen paljouteen! Vai tuleeko siitäkin lopulta ähky, eikä halua enää käydä missään?
Eilen olin ensimmäistä kertaa yksin lasten kanssa koko iltapäivän. Matt soitti ja kysyi, pitäisikö hänen tulla mukaan hakemaan lapset koulusta, ettei Alille vaan satu mitään kaiken liikenteen keskellä, mutta sanoin, että pärjään kyllä. Odotin pahinta, mutta kaikki lapset käyttäytyivät erittäin hyvin koko kotimatkan. Hannah jutteli jatkuvasti, ja selitti erinäisiä juttuja, joista en jälkeenpäin muistanut puoliakaan. Myöhemmin, kun olimme kaksistaan Danielin kanssa, hänkin jutteli kovasti, joten selvästikin minut on nyt hyväksytty au pairiksi - vaikka Ali aina välillä unohtaakin, ettei nimeni ole Karin.
Olen aikaisemmin saattanut mainita, että toivon että minulle tarttuisi brittiaksentti. Täällä se on kyllä ihan mahdollista, kun on niin armoton opettaja kuin Ali! Edellisiltana sanoin hänelle, että oli aika mennä kylpyyn, ja hän korjasi heti amerikkalaista lausumistani:
Minä: "Come on Ali, it's time for your bath."
Ali: "It's not /bääth/, it's /baath/!"
Että semmosta! :)
Sain edellsipäivänä uuden transkription tehtäväkseni - raha tulee kyllä tarpeeseen täällä! Olisin saanut toisenkin täksi viikoksi, mutta kun tiedän, etten todellakaan jaksa tehdä niitä 5 tuntia putkeen, tai edes 3 tuntia, niin en millään ehdi tehdä kahta haastattelua neljässä päivässä - eilenkin taisin tehdä 1½ tuntia, eikä se hirveän monta minuuttia edennyt. Mutta toivottavasti niitä tulisi kesän aikana lisää, niin voi vähän enemmän törsäillä täällä!
Tämän lisäksi voin osallistua Couch Surfing -tapaamisiin (niin kuin tein pari viikkoa sitten, ja taas eilen) ja tavata ihania ihmisiä (kuten eilen!). Voin mennä katsomaan Pride-paraatia ensi viikonloppuna. Voin mennä Lontoon Suomalaisen Kirkon järjestämiin au pair -tapaamisiin joka kuukauden viimeinen sunnuntai. Voin toimia serkulleni matkaoppaana kun hän tulee tänne. Voin mennä ulkoilmaleffaan, museoon, teatteriin, tai mihin tahansa muuhun niistä sadoista tapahtumista joita täällä järjestetään joka viikko! Eikö olekin ihanaa! Toisaalta on vaikea pysyä perillä kaikesta, ja pitää kaikki kiinnostavat jutut mielessä, mutta siitä nyt ei sovi valittaa! Voi, miten sitä jaksaa enää olla missään muualla, kun oppii tähän tekemisen paljouteen! Vai tuleeko siitäkin lopulta ähky, eikä halua enää käydä missään?
Eilen olin ensimmäistä kertaa yksin lasten kanssa koko iltapäivän. Matt soitti ja kysyi, pitäisikö hänen tulla mukaan hakemaan lapset koulusta, ettei Alille vaan satu mitään kaiken liikenteen keskellä, mutta sanoin, että pärjään kyllä. Odotin pahinta, mutta kaikki lapset käyttäytyivät erittäin hyvin koko kotimatkan. Hannah jutteli jatkuvasti, ja selitti erinäisiä juttuja, joista en jälkeenpäin muistanut puoliakaan. Myöhemmin, kun olimme kaksistaan Danielin kanssa, hänkin jutteli kovasti, joten selvästikin minut on nyt hyväksytty au pairiksi - vaikka Ali aina välillä unohtaakin, ettei nimeni ole Karin.
Olen aikaisemmin saattanut mainita, että toivon että minulle tarttuisi brittiaksentti. Täällä se on kyllä ihan mahdollista, kun on niin armoton opettaja kuin Ali! Edellisiltana sanoin hänelle, että oli aika mennä kylpyyn, ja hän korjasi heti amerikkalaista lausumistani:
Minä: "Come on Ali, it's time for your bath."
Ali: "It's not /bääth/, it's /baath/!"
Että semmosta! :)
Sain edellsipäivänä uuden transkription tehtäväkseni - raha tulee kyllä tarpeeseen täällä! Olisin saanut toisenkin täksi viikoksi, mutta kun tiedän, etten todellakaan jaksa tehdä niitä 5 tuntia putkeen, tai edes 3 tuntia, niin en millään ehdi tehdä kahta haastattelua neljässä päivässä - eilenkin taisin tehdä 1½ tuntia, eikä se hirveän monta minuuttia edennyt. Mutta toivottavasti niitä tulisi kesän aikana lisää, niin voi vähän enemmän törsäillä täällä!
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Asuntoesittely
Ajattelin laittaa tänne vähän kuvia uudesta kodistani, johon toivon mukaan jään vähän pidemmäksi aikaa kuin edelliseen paikkaan...
Eteinen:
Olohuone/ruokasali:
Mini-puutarha:
Minun kylppärini (jossa onneksi on suihku (ei amme), ja vielä kunnon hanalla!):
Minun huoneeni 360' (vaikea saada yhtä kunnon kuvaa pienestä huoneesta):
Tässä oli tietenkin vain osa. Talossa on kolme kerrosta: alakerrassa eteinen, olohuone, ruokasali ja keittiö. Toisessa kerroksessa on vanhempien huoneet, Danielin ja Alin huoneet sekä kylppäri, ja ylimmässä kerroksessa on vieras/työhuone, Hannan huone, minun huoneeni ja kylppärini. Joten ei tämä nyt mikään hirveän pieni ole, vaikka kokoa kritisoitiinkin kovasti eilisen kierroksen aikana ("nämä Lontoolaiset talot nyt on tällaisia pieniä, totuit varmaan paljon isompaan Walesissä..." No en oikeastaan.)
Tässä vielä pala kotikatuani Gilpin Avenueta:
Eteinen:
Olohuone/ruokasali:
Mini-puutarha:
Minun kylppärini (jossa onneksi on suihku (ei amme), ja vielä kunnon hanalla!):
Minun huoneeni 360' (vaikea saada yhtä kunnon kuvaa pienestä huoneesta):
Tässä oli tietenkin vain osa. Talossa on kolme kerrosta: alakerrassa eteinen, olohuone, ruokasali ja keittiö. Toisessa kerroksessa on vanhempien huoneet, Danielin ja Alin huoneet sekä kylppäri, ja ylimmässä kerroksessa on vieras/työhuone, Hannan huone, minun huoneeni ja kylppärini. Joten ei tämä nyt mikään hirveän pieni ole, vaikka kokoa kritisoitiinkin kovasti eilisen kierroksen aikana ("nämä Lontoolaiset talot nyt on tällaisia pieniä, totuit varmaan paljon isompaan Walesissä..." No en oikeastaan.)
Tässä vielä pala kotikatuani Gilpin Avenueta:
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Back where I belong
Joku aktiivinen seuraaja (jos sellaisia yleensä löytyy) on saattanut huomata, että minusta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään. Saman on myös voinut huomata Facebookissa. Syy ei ole siinä, että olisin ollut liian kiireinen käydäkseni netissä, vaan pikemminkin siinä, että olen käyttänyt kaiken aikani au pair -ilmoitusten (ja muiden työilmoitusten) etsimiseen ja kirjoittamiseen.
Lyhyesti, siinä kävi näin:
Keskiviikkoiltana, ensimmäisen ajokerran jälkeen, Ruth ja Mark ilmoittivat, etten ollut vakuuttanut heitä ajotaidoillani, ja että he alkaisivat etsiä toista au pairia. He sanoivat, etteivät heittäisi minua pihalle, vaan että saisin jäädä kunne olisin löytänyt toisen paikan - tietenkin mahdollisimman pian, vaikkei sitä suoraan sanottukaan. Olin siis yhtäkkiä sekä työtön että koditon.
Ei se minua kamalasti harmittanut, että joutuisin lähtemään perheestä - itsestänikin oli tuntunut, että mitäköhän tästä tulee, enkä oikein viihtynyt - mutta yhtäkkiä olin juuri siinä tilanteessa, jota olin yrittänyt välttää lähtemällä au pairiksi - kesätyönhakupaniikki.
Perjantaina olin muotoillut mahdollisen suunnitelman, johon kuului kaverin nurkissa asuminen Lontoossa, ja työnhaku paikan päällä. Kaverilla oli tyhjä huone, ja hän lupasi minulle ilmaisen majoituksen kuun loppuun, ja mahdollisuuden jäädä vuokralle loppukesäksi, jos saisin töitä. Lauantaina Mark osti minulle bussilipun sunnuntaiksi. Olin sopinut maanantaille käynnin yhdessä Lontoolaisessa kahvilassa (työnhakuasioissa), ja lauantai-illaksi odotin puhelua mahdolliselta au pair -perheeltä Lontoon läheltä.
Sitten sain viestin Lontoolaiselta perheeltä, joka etsi (pohjoismaalaista) au pairia kesäksi, kun heidän ruotsalainen au pairinsa kävisi kotona. Puhuin pari kertaa äidin, Angueliquen, kanssa puhelimessa, ja yhtäkkiä kaikki oli sovittu. Nyt, alle 36 tuntia ensimmäisen viestin vastaanottamisen jälkeen, istun mustalla nahkasohvalla Richmondissa katsomassa jalkapalloa. Näin se elämä muuttuu!
Pakko sanoa, että kun bussi ajoi Lontooseen, niin se tuntui melkein kotiinpaluulta. Tuntuu todellakin siltä, että kuulun tänne, enkä minnekään Walesin maaseudulle. Toivon mukaan homma toimii täällä paremmin (ei ainakaa ole ajamista tiedossa!), ja kävi miten kävi tämän perheen kanssa, nyt pysyn täällä!
Lyhyesti, siinä kävi näin:
Keskiviikkoiltana, ensimmäisen ajokerran jälkeen, Ruth ja Mark ilmoittivat, etten ollut vakuuttanut heitä ajotaidoillani, ja että he alkaisivat etsiä toista au pairia. He sanoivat, etteivät heittäisi minua pihalle, vaan että saisin jäädä kunne olisin löytänyt toisen paikan - tietenkin mahdollisimman pian, vaikkei sitä suoraan sanottukaan. Olin siis yhtäkkiä sekä työtön että koditon.
Ei se minua kamalasti harmittanut, että joutuisin lähtemään perheestä - itsestänikin oli tuntunut, että mitäköhän tästä tulee, enkä oikein viihtynyt - mutta yhtäkkiä olin juuri siinä tilanteessa, jota olin yrittänyt välttää lähtemällä au pairiksi - kesätyönhakupaniikki.
Perjantaina olin muotoillut mahdollisen suunnitelman, johon kuului kaverin nurkissa asuminen Lontoossa, ja työnhaku paikan päällä. Kaverilla oli tyhjä huone, ja hän lupasi minulle ilmaisen majoituksen kuun loppuun, ja mahdollisuuden jäädä vuokralle loppukesäksi, jos saisin töitä. Lauantaina Mark osti minulle bussilipun sunnuntaiksi. Olin sopinut maanantaille käynnin yhdessä Lontoolaisessa kahvilassa (työnhakuasioissa), ja lauantai-illaksi odotin puhelua mahdolliselta au pair -perheeltä Lontoon läheltä.
Sitten sain viestin Lontoolaiselta perheeltä, joka etsi (pohjoismaalaista) au pairia kesäksi, kun heidän ruotsalainen au pairinsa kävisi kotona. Puhuin pari kertaa äidin, Angueliquen, kanssa puhelimessa, ja yhtäkkiä kaikki oli sovittu. Nyt, alle 36 tuntia ensimmäisen viestin vastaanottamisen jälkeen, istun mustalla nahkasohvalla Richmondissa katsomassa jalkapalloa. Näin se elämä muuttuu!
Pakko sanoa, että kun bussi ajoi Lontooseen, niin se tuntui melkein kotiinpaluulta. Tuntuu todellakin siltä, että kuulun tänne, enkä minnekään Walesin maaseudulle. Toivon mukaan homma toimii täällä paremmin (ei ainakaa ole ajamista tiedossa!), ja kävi miten kävi tämän perheen kanssa, nyt pysyn täällä!
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Teetä ja autoilua - brittiläisittäin
Klo 12.00 – 1. ajokerta
Eka ajokerta takana. Pihalta peruutus ei onnistnunut, joten Mark ajoi pienen matkan päähän rauhalliselle tielle, ja ajoin sieltä takaisin. Just nyt tuntuu, että eihän tästä tule yhtikäs mitään. Keskityn niin paljon siihen mitä teen, etten yhtään pysty miettimään sitä, missä olen tai mihin olen menossa. Etukäteen touhotettiin kovasti liikenneympyröistä, ja ajattelin, että eihän niissä mitään ole, onhan niitä kotonakin. Ongelmana on vain se, että täällä ne ovat kaikki monikaistaisia. Ei kaksikaistaisessa liikenneympyrässä ajaminen nyt niin pahalta vaikuta, mutta kun vaihteet ja peilit on vielä hakusessa, niin se ei todellakaan ole helppoa. Toinen juttu on se, että täällä ajetaan pääasiassa kiemurtelevilla pikkuteillä, ja niillä ajetaan suht kovaa huonoon näkyvyyteen verrattuna. Ja kun muutenkin on vähän vaikea tietää missä kohtaa tietä pitäisi ajaa, ja toinen auto tulee vastaan, kovaa, mutkan takaa... Ei hyvä...
Tiedän, että minun pitäisi lähteä heti ajamaan uudestaan, mutta juuri nyt se tuntuu aika mahdottomalta. Tiedän, että ainoa tapa oppia on se, että ajan jatkuvasti, ja haluan oppia ajamaan täällä – muuten en pääse täältä kotoa mihinkään. Pitäisi nousta heti takaisin satulaan jne, mutta juuri nyt en pysty. Pakko pitää tauko, katsotaan sitten...
Klo 13-15 – 2. ajokerta
Noin tunti ensimmäisen, kamalan ajokerran jälkeen otin härkää sarvista ja lähdin uudestaan matkaan, tietämättä oikein mihin mennä. Päätin valita välietapin, ja katsoa sitten, mihin matka jatkuisi, joten lähdin ajamaan koulun ohi pientä ”maisematietä” pitkin lähellä olevalle linnalle. Linnan kohdalla tein pienen kävelykierroksen, ja päätin sitten jatkaa matkaa kohti Kilgettyä. Siellä kävin kaupassa ja ostin evästä, ja päätin lähteä rannalle piknikille. Mielessä kävi yksi ranta josta minulle oli kerrottu, mutta päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja lähteä Ruthin äidin Jeanin kodin lähellä olevalle rannalle. Siten voisin koittaa, löytäisinkö Jeanin luo – olin käynyt siellä kerran, ja tiesin, että uusintareissuja tulisi vähintään kerran viikossa, joten oli hyvä harjoitella. Se oli myös ainoa ranta jolla olin käynyt, joten se tuntui kaikin puolin järkevältä ratkaisulta. Lähdin siis ajamaan sinne (taas kiemurtelevia pikkuteitä pitkin), ja löysin jopa perille. Kävelin rannalle, istuin siellä puolisen tuntia syömässä mansikoita, ja lähdin sitten takaisinpäin. Tulin äsken kotiin, täysin naarmuitta! Tein kupin teetä, ja onnittelin itseäni hienosta saavutuksesta. Eiköhän tämä tästä!
Teestä puheen ollen, litkin sitä nykyään noin neljä mukia päivässä. Ja ne eivät ole mitään perusmukeja, vaan sellaisia kolmen kahvikupin kokoisia megamukeja. Aina välillä joku kysyy ”Would you like some tea?”, ja mikä ettei. Ensimmäisen illan jälkeen olen kuitenkin luopunut illan viimeisestä teemukillisesta, jotta saisin nukuttua koko yön. Tästä on kuitenkin kovaa vauhtia muovautumassa tapa, ellei jopa addiktio. Katsotaan miten käy kun lähdön aika koittaa. Joka tapauksessa, ”Ihanan Brittiläistä,” niin kuin äitipuoleni asiaa puhelimessa kommentoi.
Eka ajokerta takana. Pihalta peruutus ei onnistnunut, joten Mark ajoi pienen matkan päähän rauhalliselle tielle, ja ajoin sieltä takaisin. Just nyt tuntuu, että eihän tästä tule yhtikäs mitään. Keskityn niin paljon siihen mitä teen, etten yhtään pysty miettimään sitä, missä olen tai mihin olen menossa. Etukäteen touhotettiin kovasti liikenneympyröistä, ja ajattelin, että eihän niissä mitään ole, onhan niitä kotonakin. Ongelmana on vain se, että täällä ne ovat kaikki monikaistaisia. Ei kaksikaistaisessa liikenneympyrässä ajaminen nyt niin pahalta vaikuta, mutta kun vaihteet ja peilit on vielä hakusessa, niin se ei todellakaan ole helppoa. Toinen juttu on se, että täällä ajetaan pääasiassa kiemurtelevilla pikkuteillä, ja niillä ajetaan suht kovaa huonoon näkyvyyteen verrattuna. Ja kun muutenkin on vähän vaikea tietää missä kohtaa tietä pitäisi ajaa, ja toinen auto tulee vastaan, kovaa, mutkan takaa... Ei hyvä...
Tiedän, että minun pitäisi lähteä heti ajamaan uudestaan, mutta juuri nyt se tuntuu aika mahdottomalta. Tiedän, että ainoa tapa oppia on se, että ajan jatkuvasti, ja haluan oppia ajamaan täällä – muuten en pääse täältä kotoa mihinkään. Pitäisi nousta heti takaisin satulaan jne, mutta juuri nyt en pysty. Pakko pitää tauko, katsotaan sitten...
Klo 13-15 – 2. ajokerta
Noin tunti ensimmäisen, kamalan ajokerran jälkeen otin härkää sarvista ja lähdin uudestaan matkaan, tietämättä oikein mihin mennä. Päätin valita välietapin, ja katsoa sitten, mihin matka jatkuisi, joten lähdin ajamaan koulun ohi pientä ”maisematietä” pitkin lähellä olevalle linnalle. Linnan kohdalla tein pienen kävelykierroksen, ja päätin sitten jatkaa matkaa kohti Kilgettyä. Siellä kävin kaupassa ja ostin evästä, ja päätin lähteä rannalle piknikille. Mielessä kävi yksi ranta josta minulle oli kerrottu, mutta päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja lähteä Ruthin äidin Jeanin kodin lähellä olevalle rannalle. Siten voisin koittaa, löytäisinkö Jeanin luo – olin käynyt siellä kerran, ja tiesin, että uusintareissuja tulisi vähintään kerran viikossa, joten oli hyvä harjoitella. Se oli myös ainoa ranta jolla olin käynyt, joten se tuntui kaikin puolin järkevältä ratkaisulta. Lähdin siis ajamaan sinne (taas kiemurtelevia pikkuteitä pitkin), ja löysin jopa perille. Kävelin rannalle, istuin siellä puolisen tuntia syömässä mansikoita, ja lähdin sitten takaisinpäin. Tulin äsken kotiin, täysin naarmuitta! Tein kupin teetä, ja onnittelin itseäni hienosta saavutuksesta. Eiköhän tämä tästä!
Teestä puheen ollen, litkin sitä nykyään noin neljä mukia päivässä. Ja ne eivät ole mitään perusmukeja, vaan sellaisia kolmen kahvikupin kokoisia megamukeja. Aina välillä joku kysyy ”Would you like some tea?”, ja mikä ettei. Ensimmäisen illan jälkeen olen kuitenkin luopunut illan viimeisestä teemukillisesta, jotta saisin nukuttua koko yön. Tästä on kuitenkin kovaa vauhtia muovautumassa tapa, ellei jopa addiktio. Katsotaan miten käy kun lähdön aika koittaa. Joka tapauksessa, ”Ihanan Brittiläistä,” niin kuin äitipuoleni asiaa puhelimessa kommentoi.
Suuri teemukini + rekvisiittaa koon määrittelemistä varten
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)