Luopumisia

Jäähyväiset, tämä kansainvälisen elämän lisämauste. Omat lähdöt ja tulemiset sisältävät aina jäähyväisiä; joskus väliaikaisia, joskus sellaisia, joiden väliaikaisuudesta ei ole varmuutta, mutta samalla niistä voi vähän syyttää itseään (vaikka se ei kyllä auta). Sitten on taas itsestään johtumattomia jäähyväisiä, kun joku muu lähtee. Taas kerran ero on joissain tapauksissa vain väliaikainen, joskus ei välttämättä, ja nehän ovat niitä kaikkein kauheimpia. Varsinkin nyt, näin monen "ulkomaankomennuksen" jälkeen, tiedän, että vaikka yhteydenpitoa luvataan, ja halutaan, niin totuus on usein erilainen. Olen saanut monta ihanaa ystävää joihin haluan pysyä yhteydessä, ja joita haluan nähdä uudestaan, mutta jostain syystä elämä vain tulee väliin. Jäähyväisten hetkellä on kuitenkin helpompi luvata yhdeydenpitoa, ja yrittää itsekin uskoa siihen, koska jälleennäkemisen toivo auttaa.

Paras kaverini täällä Edinburghissa ilmoitti pari viikkoa sitten, ettei hän tulekaan Suomi-lomansa jälkeen enää takaisin. Aikaa totutella ajatukseen ei ollut paljon, ja kahden viime viikon aikana olenkin usein miettinyt, miten ihmeessä jaksan siellä hullujenhuoneella (töissä) ilman Peppiä. Onhan siellä vielä kavereita, ihania tyyppejä, mutta se ei vaan ole sama... Mutta pakkohan tässä on pärjätä - muita töitä ei ole vielä löytynyt, joten vaihtoehtoja ei ole. Asiaa ei helpota se, että töissä on yhtäkkiä alkanut irtisanoutumisten tulva, ja lisää on tiedossa. Toivottavasti löydän pian töitä, niin etten jää joukon hännille, viimeisenä jäljelle.

Työnhaku siis jatkuu, joten pitäkää peukkuja. Ja kohtahan on jo joulukuu, jolloin pääsen kotiin (sain pyytämäni lomapäivät, 17-28.12!), ja näen Pepinkin taas. Yhteydenpito ja uudelleennäkemisethän on kuitenkin paljon helpompi järjestää sellaisen kanssa, joka on Suomessa, joten eiköhän tämä tästä.