Oikeassa paikassa

Palasimme poikaystäväni kanssa eilen illalla viikon kestäneeltä Espanjanreissulta (siitä myöhemmin lisää). Vietimme viikon äitini, hänen miesystävänsä, pikkuveljieni, heidän avokkiensa ja isovanhempieni kanssa juhlistaen äitini 50-vuotispäivää. Viimeksi näin heidät kaikki jouluna, joten viime kohtaamisesta ei todellakaan ole montaa viikkoa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni en tiedä, milloin näen heitä seuraavan kerran. Aikaisemmin olen aina tiennyt, että viimeistään silloin (jouluna, syksyllä, tms.) palaan Suomeen, mutta tällä kertaa emme ole tehneet muuta kuin suurpiirteisiä suunnitelmia mahdollisista vierailuista sitten, kun kullakin on rahaa ja lomaa.

Koko viikon minä ja poikaystäväni roikuimme melkein 24/7 sisarusparven kanssa, ja "aikuiset" liittyivät seuraan aina välillä. Mietin miten tajuttoman onnekas olen, kun olen löytänyt rinnalleni miehen, joka suostuu tulemaan kaksi kertaa puolentoista kuukauden sisällä kanssani viettämän aikaa perheeni kanssa todella tiiviisti. Joka haluaa tutustua perheeseeni paremmin ja pitää heistä paljon jo nyt, ja josta perheeni tuntee samoin. Moni mies olisi saattanut juosta kovaa ja kauas kuullessaan sanat "viikon perheloma". Mutta ei minun skottini.

Hyvästellessäni perheeni tuli pieni itku, kun isoisäni kuiskasi minulle olevansa niin kovin iloinen nähdessäni minut niin onnellisena. Silmät kosteina halasin kaikkia, ja muut toistivat samaa. Vaikka olinkin hyvästelemässä perheeni ehkä pitkäksikin aikaa, kyyneleet johtuivat kuitenkin enemmän onnesta kuin tulevasta ikävästä. Tunsin niin vahvasti olevani lähdössä juuri oikeaan paikkaan, kotiin.

Tunnen tällä hetkellä vahvemmin kuin koskaan ennen olevani juuri oikeassa paikassa, ja olevani todella onnellinen. Työ- ja raha-asiat saattavat aiheuttaa stressiä, ja välillä tylsistyn kotona vietetyn työpäivän ja pitkän illan jälkeen, mutta kaiken tämän alta löytyy vahva tunne siitä, että kaikki on juuri niinkuin kuuluukin. Että olen löytänyt paikkani. Ja voi, miten rauhoittava tunne se onkaan!

Kuvat: weheartit

Kauhun hetkiä lentokentällä

eli Miksi lentonumerokin kannattaa tarkistaa

Kaikkea sitä pitääkin kokea tässä elämässä, hirvittää vieläkin pelkkä ajatus...

Vietimme poikaystäväni kanssa ihanan joulun Suomessa, mutta siitä myöhemmin lisää - ekaksi pitää vähän purkaa stressiä eilisen illan seikkailuista.

Perjantaina 27.12. lensimme Helsingistä Amsterdamiin, jossa meillä oli tarkoitus olla noin kahden tunnin vaihto ennen jatkolentoa Edinburghiin. Saapuessamme Schipholin kentälle huomasimme kuitenkin näytöltä, että kohdassa 21.40 Edinburgh luki Delayed - 23.10. Voi että otti päähän. Menomatkalla meillä oli 8 tunnin vaihto samalla kentällä (kävimme keskustassa vähän kirtelemässä aikamme kuluksi), mutta paluumatkalla olin iloinnut lyhyestä vaihtoajasta. Oh well, ei voi mitään.

Kuva täältä.

Koska aikaa riitti kiersimme läpi melkein kaikki kentän ruokapaikat etsiessämme sopivaa syömispaikkaa - näytöllä ei lukenut vielä porttia lennolle, ainoastaan kirjain H, mutta ajattelimme, että koska ei ollut kiirettä voisimme hyvin mennä vaikka toiselle puolelle kenttää syömään, saisimmepahan samalla aikaa tapettua kun tarpoisimme kenttää edes takaisin. Lopulta löysimme kentän D-osassa Irkkubaarin josta sai nachoja, mikä kuulosti siinä kohtaa ihan tajuttoman hyvältä. Irkkubaari tuotti kuitenkin pettymyksen - vaikka jokaisen ruokalistan osan (aamupala, lounas jne.) luki Served all day, ei ruokaa saanutkaan koko päivän, ja jo puoli yhdeksältä oli keittiö suljettu. Kirosin Irlannin ja kaikki sen kansalaiset syvimpään helvettiin, ja saimme tyytyvä viereisen Starbucksin voileipätarjontaan.

Noin varttia yli yhdeksän marisin, että "hirveintä tässä on kyllä se, että meidän lentomme ei alunperinkään olisi vielä lähtenyt, joten tässä on vielä ihan tajuttomasti aikaa jäljellä". Kävin vielä ostamassa sulkeutuvalta tiskiltä suklaamuffinsin mielipahaani. Yhtäkkiä kuulutus herätti huomiomme. Emme saaneet selvää muuta kuin ".... Brodie..... Edinburgh.... Proceed immediately to gate D22". Brodie on poikaystäväni sukunimi. Katsoimme hetken toisiamme hämmästyneinä. Olin juuri minuutteja aiemmin käynyt vielä viidennen kerran tarkistamassa, ettei lentomme statukseen ollut tullut muutoksia. Kyseessä oli pakko olla joku toinen samanniminen - Brodie on kuitenkin skotlantilainen sukunimi, joten eihän se ollut mitenkään mahdotonta, että Edinburghiin olisi lentämässä joku toinen samanniminen. Ja miksei minun nimeäni olisi kuulutettu samalla? Poikaystäväni päätti kuitenkin käydä tarkistamassa taulun vielä kerran.

Parin minuutin päästä hän palasi kiinnostavan informaation kera - Edinburghiin klo 21.40 lähteviä lentoja olikin kaksi! Siinä kohtaa mieleeni palasi aikaisemmin sivuuttamani epäilys - tarkistamani lennon koodi oli ollut EZY, mitä olin hieman ihmetellyt, mutta ajatellut, että koska se kuulostaa tutulta, ja koska aika ja paikka ovat oikein, niin sehän on tietysti se. Nyt tajusin, että ei hitto, KLM:än lentojen koodithan alkavat tietysti KL, ja EZY on EasyJet. Sekunnissa olin vetänyt kengät jalkaani (en viitsinyt edes solmia nauhoja, vaan tungin ne vain sisäpuolelle) napannut kaikki tavarani (mukaanlukien painavan kassini, jota poikaystäväni oli siihen mennessä kantanut) ja lähtenyt juoksuun. Jälkeenpäin poikaystäväni sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt minun liikkuvan niin nopeasti - olin koko matkan reilusti häntä edellä.

Kuva täältä.

Meidän onnemme oli, että lento lähti D-alueelta, jolla olimme jo valmiiksi, ja että portille oli vain noin viiden minuutin (juoksu)matka. Lähestyessämme porttia näimmekin joukon turvatarkastajia odottelemassa - meidän piti vielä mennä pienen turvatarkastusalueen läpi, mutta onneksi se oli portin yhteydessä, joten koneessa tiedettiin, että olimme tulossa. Kurkkuni oli tulessa enkä meinannut saada henkeä, mutta sain joten kuten itseni ja tavarani turvatarkastuksen läpi ja koneeseen.

Koneessa Russell purskahti epäuskoiseen nauruun - miten näin voi edes käydä? Toivon, että olisin itsekin tyyppi, joka osaa vain nauraa tällaisille jutuille, mutta valitettavasti rupean sen sijaan vatvomaan asiaa, ja miettimään, mitä olisi voinut tapahtua, ja miten pienestä oli kiinni, että ylipäätään huomasimme mokamme. Jos esim. olisimme jääneet irkkubaariin emme olisi kuulleet kuulutusta. Tai jos olisimme olleet jo kentän H-alueella, joka oli ihan eri päässä kuin D-alue. Ja jollemme olisi tienneet virheestämme mitään olisimme vain menneet EasyJetin lennon portille ja huomanneet, että koneemme lähti jo aikoja sitten. Siinä olisi sitten pitänyt selvittää, mitä matkatavaroillemme oli tapahtunut, missä voisimme yöpyä, ja milloin ja millä pääsisimme kotiin - yö Amsterdamissa ja viime hetkellä ostettu, yhdensuuntainen lento kaupunkiin, joka on yksin Euroopan suosituimmista uuden vuoden kohteista olisi tullut kalliiksi. Ja kaikki tämä olisi tietenkin pitänyt hoitaa sen jälkeen, kun Russell olisi saanut minut rauhoitettua, koska minun reaktioni tällaisissa tilanteissa on yleensä purskahtaa heti ekana itkuun, ennen kuin pystyn keräämään itseni ja hoitaa asiat kuntoon. Nytkin istuin varmaan puolet lentomatkasta (joka kesti onneksi vain tunnin) ja tuijotin eteeni silmät selällään ja puristin Russellin kättä, eli pienimuotoista shokkia oli havaittavissa.

Kyllä elämä olisi helpompaa, jos voisi vain unohtaa tuollaiset asiat ja jatkaa eteenpäin, mutta mitäs sitä vatvomiselleen voi. Pääsimme joka tapauksessa kotiin, jossa sitten odottikin mukava yllätys - boilerissa on joku vika, joten lämmitys ei toimi, ja kämpässä on mukavat 9 astetta eikä hanoista tule lämmintä vettä. Yritimme itse korjata asiaa eilen, ja tänään soitin korjaajalle joka ohjeisti samat asiat, mutta emme saaneet sitä toimimaan, ja korjaaja saa tarvittavan uuden osan vasta maanantaina, joten siihen mennessä palellaan. Onneksi minulla on huoneessani tämä infrapunalämppäri, ja tänään tajusin (aivot eivät selkeästi ole oikein toimineet viime päivinä) että meillähän on hitto sentään sähkösuihku! Joten suihkuunkin pääsee, vaikkei se jäätävässä kylppärissä ja kylpyammeessa olekaan kovin suurta herkkua. Mutta eiköhän tämä tästä.

Tarinan opetus oli siis tämä:
TARKISTA AINA MYÖS LENTONUMERO, SILLÄ ON SELKEÄ FUNKTIO! 
Minä ainakin tarkistan tästä lähtien.

(Tosin olen edelleen sitä mieltä, että tässä tarinassa tyhmä en ollut minä, vaan se henkilö, joka aikataulutti kaksi lentoa samaan paikkaan samalle kellonajalle. Tai vähintään se, joka ei pannut näitä kahta lentoa allekkain näytölle. Nih!)

Loputon viikonloppu

Ensimmäinen viikonloppu kotona on tuntunut ihan tajuttoman pitkältä.

Kun heräsin perjantaiaamuna, jostain syystä kahdeksalta vaikka olin päässyt nukkumaan vasta kahdelta, ja olin vielä brittiajassa, oli fiilis kaikkea muuta kuin katossa. Masensi ja itketti, oli ikävä. Onneksi fiilis nousi nopeasti, kuten näkyy perjantaiaamun ensimmäisestä Facebook-päivityksestä:

Eka aamu kotona. Lähinnä itketti. Menin suihkuun. 

Suihkuun, jossa oli loistava vedenpaine. 

Nauroin ääneen. Ne on ne elämän pienet ilot.

Päivä oli kuitenkin mielialan kannalta oikea vuoristorata. Illalla oli tarkoitus nähdä heti yhtä kaveria, mutta sitten hän joutui perumaan, ja olin varma, että edessä olisi masentava ilta. Onneksi ilta meni ihan mukavasti, mutta voi luoja kuinka pitkältä tuo ensimmäinen päivä tuntuikaan! Halusin vain mennä nukkumaan jotta päivä olisi mahdollisimman nopeasti ohi - seuraavana päivänä toivon mukaan saisin jo seuraa.

Lauantaina olikin sitten yleisesti ihan hyvä fiilis, eikä päivä tuntunut niin kammottavan pitkältä, joten ehkä tämä lähtee tästä rullaamaan. Tulevalle viikolle olen saanut jotain ohjelmaa jo melkein joka illalle, ja päivisin olisi tarkoitus tehdä töitä ja ruveta tekemään tälle tavaramäärälle jotain. Projekti Myy Koko Omaisuutesi on siis alkanut! Jos kukaan tätä lukeva sattuisi asumaan Turun lähellä ja tarvitsemaan kalusteita/keittiövälineitä/ kirjoja/muuta kodista yleisesti löytyvää, niin ilmoittautukoon minulle! Sama koskee kavereita - tulkaa käymään!

Kuvat: weheartit

Stressintäytteinen matkapäivä

Huomenna lennän taas Suomeen. Kotiinpaluun piti olla suht pysyvä, mutta muuttuneiden suunnitelmien takia palaankin Turkuun vain väliaikaisesti. Varasin eilen paluulipunkin, tosin vasta 11.9. eikä syyskuun aluksi niin kuin piti, koska löysin vihdoin asunnon, ja muuttopäivä on vasta 11. päivä. Saanpahan sitten nauttia Suomesta ihan kunnolla viiden viikon ajan, vaikka viidessä viikossa ehtiikin tulla jo kova ikävä takaisin...

weheartit

Huominen reissupäivä ei tule olemaan stressitön, ja suurilta tunteilta tuskin myöskään vältytään. Stressiä aiheuttaa matkustaminen yleensä, 3½ tunnin vaihto Köpiksessä (ei kiireestä johtuvaa stressiä onneksi, mutten vain jaksaisi vaihtoja), ja se, että minun oli tarkoitus nähdä pikkuveljeni pikaisesti Helsinki-Vantaalla ennen kuin hän lähtee vuodeksi Australiaan. Minun lentoni laskeutuu 50 minuuttia ennen kuin hänen lentonsa lähtee, ja jotenkin ääliömäisesti olin päätellyt, että ehtisimme nähdä ainakin hetken. No, huonolta näyttää. Toivon edelleen, että hän ehtisi tulla portille vastaan halaamaan minua ennen kuin hänen pitää juosta omalle portilleen (passintarkastuksen kautta, toiselle puolelle kenttää, mutta toisaalta siihen aikaan yöstä tuskin on kamalasti trafiikkia), mutta yritän varautua pahimpaan - ettemme ehdi nähdä, ja pitää tyytyä skypettämään. En edes muista milloin näimme viimeksi, kun en tajunnut, että seuraava kerta saattaisi olla vasta ensi vuonna.

Jos kuitenkin ehdin näkemään veljeäni ennen kuin hän suuntaa kohti suurta tuntematonta, niin itkuksihan se menee. Ja joka tapauksessa itkua on odotettavissa jo Edinburghin päässä, kun R tulee saattamaan minua kentälle. Ensimmäiset pari viikkoa näimme päivittäin, ja siitä eteenpäin olemme olleet erossa enintään kaksi päivää kerrallaan, jolloin olemme soitelleet, ja lisäksi olemme lähetelleet tekstareita jatkuvasti. Joten viiden viikon ero ilman jatkuvaa kommunikointimahdollisuutta tulee olemaan vaikeaa. No, herra lupasi kirjoittaa minulle ihan oikeita, paperisia kirjeitä (FB-viestien ja skypettelyn lisäksi), joten niitä odotellessa :)

Kuva: Jill Greenberg, täältä.

Odotan Suomi-lomaa innolla (tai eihän se mikään loma ole, mutta siis...), mutta huomista en todellakaan.

Matkan tällä puolen

Saavuin sunnuntaina, ihan kuin kotiin tulisi. Tai ehkä jonnekin vähän kauemmas, mutta silti lähellä; jonnekin, jossa ei jatkuvasti käy, muttei kuitenkaan ole ulkomailla. Illanistujaiset kavereiden kanssa tuntuvat siltä, kuin viime kerrasta ei olisi kauhean kauaa, eikä kovin moni asia ole muuttunut. Mieleen palaa taas tuttuja asioita; halpa ruoka, vaihteleva sää, kohteliaat ihmiset, asuntojen kylmyys, ja siitä johtuva brace yourself -fiilis pytylle istuessa. Ja se Edinburghin panimohaju.

Sää on ollut mitä parhain, aurinkoista, vain lyhyitä sadekuuroja välillä. Kylmää on, muttei liian. Täällä on vielä vihreää, Princes street gardens on upea vihreine nurmikkoineen, vihreät ja keltaiset puut vuorottelevat maisemassa. Alkusyksyä parhaimmillaan. Säilyisipä tämä tällaisena.

Näinä aurinkoisina päivinä, syödessäni aamupalaa lempikahvilassa, tai kävellessäni pitkin kaupungin katuja uusien kaupunginosien läpi, kädessäni chai latte valkoisessa take away -mukissa ajattelen, että kyllä, tänne minä kuulun. Täällä tuntuu hyvältä.

Eikä pieni sadekaan haittaa, kun matkalaukusta saa kuivat sukat.

weheartit

Missä on koti?

Toisen blogini ylälaidassa näkyy seuraava lainaus:

"I have many homes, some that I have not seen yet. Maybe that is why I am restless; I have not yet known all of my homes" - John Steinbeck

Niin kuin varmasti moni ulkomailla asunut ja Suomeen palannut tietää, koteja voi olla useampia. Koti on paikka, josta on kotoisin, mutta se vois myös olla paikka, jossa on viettänyt vain muutaman kuukauden, eivätkä nämä kaksi sulje toisiaan pois. Se, että on useampi koti, on tietenkin hieno asia, mutta se johtaa myös siihen, että missä tahansa sitä onkin, voi aina tuntea koti-ikävää.

Viime aikoina on ollut puhetta mahdollisesta paluusta Skotlantiin, tai Lontooseen. Kahden vuoden, tai ehkä jo 1½ vuoden päästä valmistun, ja silloin olen vapaa lähtemään minne haluan. Freelancerin työ mahdollistaa suhteellisen helpon muuton mihin vain, tai jopa matkailun työn ohessa. Tämä olisi hyvä tilaisuus päästä purkamaan tätä tuntemaani koti-ikävää – ongelmana on vain se, etten tiedä, mihin minun kuuluisi mennä.

Tällä hetkellä asun Turussa, jota myös ajattelen ”varsinaisena” kotinani, vaikken täältä oikeastaan alun perin olekaan kotoisin. Viihdyn täällä hyvin, täällä on perhe ja suuri osa ystävistä lähellä, ja täällä ovat kaikki ne asiat, joita kaipaan ulkomailla ollessani. Täällä on hyvä olla. Mutta – minulla on ikävä sekä Edinburghia, että Lontoota.

Edinburghista tuli viime vuonna toinen kotini. Viihdyin siellä hirveän hyvin, vaikken työstäni pitänytkään, ja sain siellä paljon hyviä ystäviä. Edinburgh on kaunis kaupunki, vaikkei ilmoissa olekaan kehumista, ja elämä siellä oli mukavaa. Minulla oli kuitenkin ikävä perhettä, ystäviä, asuntoa Turussa, ja useita pieniä asioita, elämän helppoutta koti-Suomessa. Minusta myös tuntui, että jäin läheisteni elämästä paitsi.

Ja sitten on vielä Lontoo. Myös Lontoon-matkoissa on aina kotiinpaluun tunnelmaa. Olen joskus todennut, että Lontoossa käyminen on aina paljon ihanampaa kuin siellä asuminen, mutta sehän on totta mistä tahansa. Tiedän myös, että elämä Lontoossa ei ole helppoa, ja se voi olla yksinäinen paikka, varsinkin, jos sinne lähtee freelanceriksi, eikä tutustu ihmisiin työyhteisön kautta. Myös muutto sinne olisi hankalaa, asunnon ja mahdollisen työpaikan löytäminen, sekä kaupungin kalleus. Silti sinne on ikävä, nyt enemmän kuin pitkään aikaan.

Olen siis eräänlaisessa umpikujassa – missä tahansa asunkin, kaipaan aina muualle, joten miten valitsen itselleni parhaan asuinpaikan? Kaikkea ei tietenkään voi saada, tiedänhän minä sen, mutta jonkinlainen valinta on pakko tehdä. Paras ratkaisu tähän olisi se, että minulla olisi koti sekä Briteissä että Suomessa, mutta se vaatii vähän erilaiset finanssit kuin mitä minulla tällä hetkellä on käytössäni. Ehkä vielä joskus. Siihen mennessä joudun varmaankin pähkäilemään tämän ongelman kanssa, ja potemaan jatkuvaa koti-ikävää.

weheartit

This is Home

Kuva: Dominique de Ruijter

Näen tämän kuvan aina, kun matkustan Edinburghin lentokentältä tai -kentälle. Tämän kuvan sanoma koskettaa aina yhtä paljon. Kyllä, Edinburghista tuli minunkin kotini, ja on sitä edelleen. Yksi muiden joukossa, mutta silti yhtä tärkeä. Jos haluan tuntea nostalgiaa ajasta, jonka vietin Skotlannissa, tämä kuva on varma tapa saavuttaa se.

Pääsisinpä pian takaisin.

Tauon paikka

Kohta kaksi viikkoa Suomessa takana. Opiskelut ovat lähteneet käyntiin, ja vielä löytyy jopa motivaatiota. Sähköposti täyttyy vaihtoonhakuilmoituksista, mutta toistaiseksi voin hyvillä mielin lähettää ne suoraan roskakoriin. Yritän suunnitella kesää, pääosin Suomessa. Ensimmäisen kaukokaipuun koittaessa apuna on edessä häämöttävä Rooman-loma. Edinburghia on ikävä, mutta ei liikaa. Lunta on, ja pakkasta, ja jäinen maa, mutta niinhän se menee. Kai se kevät sieltä tulee vielä joskus.

Blogi jää taas lomalle odottamaan seuraavaa seikkailua. Jos aikaisemmat kokemukset ovat mitään opettaneet, niin ainakin sen, että se saattaa olla lähempänä kuin luulenkaan. Sillä välin jatkan toisessa blogissani, jonka olen jättänyt viime aikoina täysin oman onnensa nojaan.

Kuvat: weheartit

Vuodenvaihde

Joulu tuli ja meni, tuntuu nyt jo tosi kaukaiselta. 27.12. palasin Edinburghiin, ja 5 kpl kavereita saapui 29.12. uuden vuoden viettoon. Yösijakommerruksien jälkeen päädyimme ratkaisuun 2x sängyssä, 2x sohvalla, ja 2x lattialla, rotaation avulla kaikki saivat nukutuksi ainakin välillä. Käytiin ostoksilla ja turistikävelyllä, pubeissa ja kahviloissa, tehtiin ruokaa ja juotiin iltapäiväteetä, kannettiin viiniä sisään ja tyhjiä pulloja ulos. Joka aamu kun lähdimme piti käydä roskiksen kautta, ja aina kuului kili-kili. Viini on hyvää!

Aattona laitoimme tekoripset ja muut meikit naamaan, ja ulos lähtiessämme huomasimme, että satoi. Kävelimme sateessa työkaverini luo etkoille - perille päästyämme vakuutimme kaikille, että meillä oli kuvatodisteita siitä, että olimme nättejä ainakin kotoa lähtiessämme. Don't bother doing your hair - the weather will do it for you saimme todeta, taas kerran. Noin klo 22 otimme taksin keskustaan, sade oli lakannut. Kävelimme karnevaalitunnelmaisia katuja pitkin päämääräämme: National Galleryn pihalla pidettäviin ceilidh-tansseihin! Ceilidheissä on yleensä aika hyvä järjestys, mutta tällä kertaa muodostelmista ei ollut tietoakaan. Onnistuimme silti tanssimaan suht menestyksekkäästi useamman tanssin, ja siinä tuli kuuma! Keskiyöllä katselimme hienoja raketteja linnan yllä, lauloimme Auld Lang Synea, ja sitten tuli se sade - onneksi vasta silloin! Eriväriset muovisadetakit (joita myös kokovartalokortsuiksi kutsuttiin) niskaan, siideri käteen, ja letkajenkka pystyyn! Se oli kyllä näky se, harmi ettei ole videomateriaalia...

Hogmanay-fiilis! (ei tietoa kuka kuvaan tunkenut heppu on, mutta hänellä oli selvästikin sama fiilis)

Uusi vuosi vaihtui siis erittäin hyvissä merkeissä. Kaverit poistuivat 3. ja 4. päivän aamuna, ja  minulla oli sitten vielä yksi päivä ihanassa Edissä. Viimeiseen päivään mahtui lounas Kimmyn kanssa, pientä shoppailua ja viiniä Taijan kanssa, ja päivällinen Wesleyn ja Tatun kanssa.

Tällä kertaa jäähyväiset olivat vähemmän itkuiset, mutta ikävä tulee silti. Edinburghissa viettämäni kuusi kuukautta olivat upeaa aikaa - rakastuin kaupunkiin, sain paljon uusia ystäviä, ja kaikkea muuta huippua ja ihanaa jota en voi edes kuvailla. Päätös lähteä Edinburghiin ja jäädä sinne kesän jälkeen oli kyllä erittäin hyvä! Toivottavasti palaan sinne pian...

Vielä vähän kuvia kauniista Edinburghista:

<3

Nyt alkaa sitten "uusi" elämä koti-Suomessa. Wish me luck!

Kotiinpäin

Kotimatka oli tänä vuonna paljon vähemmän stressaava kuin vuosi sitten, koska tänä vuonna lumi ei onneksi sotkenut matkasuunnitelmiani (mutta tänä talvena olisi tarkoitus vielä tehdä edestakainen reissu, joten hieman kyllä pelottaa). Lähtö oli kuitenkin siinä mielessä viimevuotista vaikeampi, että vaikka olenkin palaamassa 1½ viikon päästä takaisin, niin en enää näe suurinta osaa kavereistani joulun jälkeen. Ja taas oli jäähyväisten aika.

Minulla oli perjantaina leaving drinks Walkabout-nimisessä aussipubissa. Aikaisemmin viikolla kun lähetin töissä s-postikutsun kaikille, myös yksi parhaista kavereistani täällä ilmoitti, että hänkin on lähdössä, ja hän päätti sitten tehdä Jennin läksiäisistä Jennin ja Florianin läksiäiset. Niin kuin hän kaikille lähettämässään meilissä kirjoitti, "Minä ja Jenni aloitimme samaan aikaan, ja myös lopetamme samaan aikaan - ihan kuin olisimme naimisissa." Niinhän se kyllä vähän onkin... :)

Läksiäisissä oli tosi hauskaa, ja moni työkaveri tuli paikalle. Ennen pubiin menoa kävimme Suomiporukalla ("muumiporukalla") viereisessä tapasravintolassa syömässä, ja oli kyllä hyvää! En ollut ennen syönytkään tapaksia.

Taija & Tatu

Minä, Päivi ja Taija

Walkaboutissa kävi perinteiseen tapaan niin, että ensimmäisen parin tunnin aikana paikalla oli melkein pelkästään skandeja. Saksalaiset (ja se toinen juhlakalu) saapuivat vasta yhdentoista maissa oman Christmas dinnerinsä jälkeen, ja vähän ennen yhtä (ja valomerkin jälkeen) italialaisetkin löysivät paikalle. Siinä vaihessa ainakin oma tunnelma oli tosin jo vähän muuttunut - itkuksihan se meni kun Florian ja Wesley lähtivät (vaikka näen kyllä Wesleyn vielä joulun jälkeen).

My boys <3

Jatkojen sijaan päätin sulkemisaikaan mennä kotiin itkemään, ja ehkä vähän nukkumaankin siinä sivussa. Lauantai meni pakatessa, ja Maria tuli iltapäivällä seuraksi. Lähdimme taksilla lentokentälle kolmen aikoihin, ja siellä oli sitten taas jäähyväisten aika, koska Maria lähtee jouluaattona kotiin, ja sitten vielä Ranskan Alpeille hiihtämään, joten emme näe toisiamme enää tällä kertaa.

Lento lähti puoli seitsemältä, ja yhdeksän aikoihin laskeuduin Schipholin kentälle. Vietin yön Memmen luona - söimme tortilloja ja joimme viiniä, ja sain tutustua osaan Memmen vaihtarikavereista. Taisimme mennä nukkumaan siinä juuri ennen kahta, ja klo 4.45 oli taas herätys ja paluu Schipholille.

Lento kotiin ei ollut hirveän mukava, väsytti ja oli huono olo valvotun yön jälkeen, en saanut nukuttua, ja laskeutumisvaiheessa tuntui, että nyt räjähtää pää. Korvatkin olivat lukossa vielä myöhään illalla. Isovanhemmat olivat vastassa, ja matkalla sain hoidettua kaksi tärkeää asiaa listalta "Mitä teen ensimmäiseksi Suomessa?" - soitin Pepille, ja kävimme Hesellä. (Tällaista listaa ei oikeasti ole (tällä kertaa), mutta moni kysyi töissä, että mitä haluan tehdä ensimmäisenä kun palaan Suomeen. En oikein osannut vastata muuta kuin että haluan soittaa Pepille). Paraisilla kävin äidin luona hakemassa auton, ja ajaminen sujui yllättävän hyvin puolen vuoden vasemmanpuoleisen liikenteen jälkeen.

Että tässä sitä nyt ollaan. Tällä hetkellä pidän toimistoa sägystä käsin (ihan vaan siitä syystä että se on niin mukava), sovin viikon ohjelmaa ja odottelen englannin kääntämisen kurssi-ilmoittautumisen alkamista klo 12 (katsotaan kaatuuko nettiopsu). Glögittelemään tällä viikolla haluavat voivat ilmoittautua!

Päätöksentekoprosessi

Tätä blogia pidempään seuranneet tuntevat minut nopeista päätöksistäni (esimerkkejä löytyy täältä ja täältä). Näitä suuria, elämää mullistavia päätöksiä ei ehkä hirveän usein tule (tai no, ehkä useammin kuin monella muulla, mutta silti), mutta kun niitä tulee, niin silloin en haaskaa aikaa empimiseen - silloin mennään eikä meinata. Tällainen tilanne oli päällä toukokuussa, kun yks-kaks päätin lähteä kesäksi Edinburghiin, ja heinäkuussa, kun päätin jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Nyt muutoksen tuulet puhaltavat taas, ja tässä yritän avata teille (ja etenkin itselleni) tätä päätöksentekoprosessia.

Viime viikolla jossain vaiheessa, varmaankin työhakemuksia taas rustaillessa, tuli mieleen, että onko tässä mitään järkeä. Nykyinen työ ärsyttää päivä päivältä enemmän, ja työtilanne Skotlannissa on kaikkea muuta kuin hyvä (ainakin jos on Metro-lehteä uskominen). Suomeen on turha mennä työn perässä, enkä jaksaisi myöskään muuttaa uuteen paikkaan ja aloittaa kaikkea alusta, vaikka sellaisesta olen välillä puhunutkin. Perjantaina laitoin tuttuun tapaan kotiinpäin mietintäviestiä, jossa selostin vaihtoehtoni, ja kysyin äitipuolelta mielipiteitä. Ylimpänä listassa oli ajatus siitä, että jos kuitenkin palaisin kevääksi kotiin kuluttamaan yliopiston penkkejä... 

Sunnuntaina saapunut vastausviesti alkoi fiksusti "Jos miettii kannattaako palata, pelkkä miettiminen puoltaa palaamista.". Olin jo lauantaina miettinyt asiaa sen verran kovasti, ja ajatus opiskelun jatkamisesta oli ehtinyt muhia sen verran, että päätökseen ei sitten tarvittu muuta kuin puolto kotoa - olihan isän ja äitipuolen positiivinen suhtaumuminen tässä kohtaa tärkeä, koska omassa asunnossani asuu alivuokralainen toukokuun loppuun asti.

Illalla puhuin vuokraemännälleni (joka on myös kämppikseni), ja maanantaina töiden jälkeen ostin lentolipun päivämäärällä 5.1. sekä laitoin sähköpostia Turun yliopistoon kysyäkseni ilmoittautumisesta. Kerroin päätöksestäni myös lähimmille työkavereille ja perheelleni. Tiistai-aamuna maksoin ohjeiden mukaan TYY:n jäsenmaksun kevätlukukaudeksi, ja minut kirjattiin läsnäolevaksi. Keskiviikkona tein muuttoilmoituksen, ja koska huhut alkoivat jo liikkua töissä, kerroin pomolleni, että nyt on lähtö lähellä, ja tänään sanoin itseni irti oikein virallisesti. Voi että tuntui hyvältä :D

Eli tässä sitä sitten ollaan! 17.12-27.12 olen Suomessa joululomalla, jonka jälkeen palaan Edinburghiin uuden vuoden aattoa viettämään. Sitten, 5.1., yli puoli vuotta tänne saapumiseni jälkeen, muutan takaisin Suomeen. Helppo tämä päätös ei ollut, koska viihdyn todella hyvin Edinburghissa, ja kavereita on ikävä jättää, Suomi ei ole mikään mukava paikka olla tammikuussa, ja vanhempien luona asuminen (ja vielä Paraisilla) ei ehkä ole ihan se, mitä olisin itse tähän kohtaan suunnitellut - MUTTA uskon kuitenkin, että tämä on oikea päätös. Tulen kiroamaan itseäni ja tätä päätöstä vielä monet kerrat kun ulkona on kylmä, koulumatka on pitkä, hommia on liikaa ja kandi ei edisty, mutta tiedän, että jos nyt jäisin tänne katuisin päätöstäni ihan yhtä lailla.

Ja niin kuin kavereiden kanssa Facebook-chatissä juuri todettiin - kun ensin palaa kotiin, niin voi sitten taas lähteä. Näillä mennään!

Suomi-loma kuvin

Uutta leluahan piti päästä kokeilemaan, ja tässä tulos: Suomi-loma kuvin!

 Käyttöohjeiden tarkastelua

Koti-iltaa

Iskä leikkii kameralla 

Aurajoki aamulla 

Aurajoki päivällä 

Cafe Art 

Kaupunginkirjasto 

Tiikeli 

Janilla on pomppufiilis 

Armeijapojut ei hymyile :P

Ei näe metsää puilta

Vihdoin koitti Suomi-loma! Lauantai-aamuna lähdin kotoa noin klo 6:40 ja aloitin matkan, joka kesti yhteensä noin 11 tuntia. Reitti oli Edinburgh - Amsterdam - H:ki-Vantaa - Turku (viimeinen pätkä autolla).

Kumma juttu, mutta katsellessani laskeutuvan koneen ikkunasta metsäpeitteistä Suomen maisemaa tajusin, että Edinburghissa ei ole ollenkaan metsää! Ensin ihmettelin, että onko Suomessa oikeasti noin paljon metsää, ja sitten tajusin, että ei se Suomen metsän paljous, vaan se Edinburghin metsän vähyys (tai olemattomuus).

Heti kotimatkalla aloitin yhden lomani tärkeimmistä tehtävistä - syömisen! Käytiin kotimatkalla Hesellä, ja oi oi että kerrosateria + paprikamajoneesi maistui! Ja ähkyhän siitä tuli. Seuraavana päivänä syöminen (ja ähky) jatkui - päivällä Fontanaan brunssille perheen kanssa, ja illalla tilauslistassani ollutta uunilohta ja perunamuusia, sekä jälkkäriksi lettuja. Omnomnom. Sen päivän jälkeen ei kyllä ole ollut vieläkään oikein nälkä... Tämän viikon teemana tuntuu olevan food baby.

Maanantaina ohjelmassa oli Virallisten ja Tärkeiden Asioiden Hoitaminen. Passikuvat tuli otettua ja passihakemus lähetettyä, ja iltapäivä meni tavaroiden läpikäymisen ja valikoimisen merkeissä. Illalla oli ensimmäinen monista kaveritreffeistä, ja niitä on sitten loppuviikko täynnä. Minuuttiaikataulullahan tässä melkein mennään, mutta on tosi hauska nähdä kavereita pitkästä aikaa!

Tänä aamuna saavuin Turkuun n. klo 7.20, ja hengaankin täällä pikkuveljen ja myöhemmin serkun nurkissa perjantaihin asti. Tänään edessä on lounas ja parit kahvittelut, ja sama rumba jatkuu muina päivinä. Siinä samassa tarkoituksena on myös räplätä uutta lelua (isältä saatu ennakko-joululahja <3 ) ja opetella sen käyttöä, ja tännekin tulee siten jatkossa toivottavasti vähän paremmanlaatuisia otoksia :)

Syyskuulumisia

Elämä jatkuu täällä Edinburghissa, vaikkei sitä täällä blogissa aina huomaakaan. Festivaali tuli ja meni, ja sen mukana meni myös festivaalikansa. Kyllä sen huomasi että Edinburghin asukasluku tuplaantuu elokuun aikana normaalista n. 500 000:sta miljoonaan.

Syksy on tullut tännekin, ja sen huomaa pimenevissä illoissa (ja aamuissa!) sekä puiden oransseissa lehdissä. Sään puolesta ero ei ole suuri, tuuli on lisääntynyt, mutta muuten meno on aika samanlaista kuin koko ajan tähän mennessä. Italialainen työkaverini kysyi aikaisemmin tällä viikolla, että huomaanko mitään eroa kesäkuun 21. päivän ("kesän ensimmäisen päivän") ja syyskuun 21. päivän ("syksyn ensimmäisen päivän") välillä, koska hän ei huomaa. En huomannut kyllä minäkään.

Kyseinen keskustelu käytiin muuten sähköpostitse italiaksi, koska hän haluaa minun opettavan hänelle suomea, ja pyysin sitten vastapalvelukseksi italianopetusta. Noloa kyllä hänen suomentaitonsa peittoavat minun italiantaitoni tällä hetkellä mennen tullen. Jätkä oppi parissa päivässä laskemaan nollasta tuhanteen, useampi verbi on jo hallussa, ja viikonpäivätkin menee tosta vaan. Kuukaudet tuottaa vähän vaikeuksia, mutta enhän minäkään niitä suomeksi kunnolla osannut ennen kuin ehkä joskus yläasteella... Ja vieläkin jotkut menee sekaisin.

Viime viikonloppuna lähdin minilomalle Lontooseen. Tarkoituksena oli mennä suomalaisen työkaverin kanssa, mutta hän ei sitten päässyt. Minähän en kuitenkaan haaskaa hyvää tilaisuutta käydä lempikaupungissani, kun liput oli jo ostettu ja lomapäivät pyydetty, niin lähdin sitten itse. Vietin neljä ihanaa päivää shoppaillen, kavereita tapaillen ja auringosta ja 20 asteen säästä nauttien. Yöbussilla matkustaminen ei ollut sitä suurinta herkkua, mutta tulipahan kokeiltua. Viikon päästä saan vähän pidemmän loman kun lähden Suomeen viikoksi! Meneillään on jo lista siitä, mitä haluan syödä kun pääsen kotiin, ja mitä ruokia tänne pitää tuoda takaisin.

Loppu-slut

Loppu-Lontoo jäi nyt vähän kertomatta, mutta kai pieni yhteenveto on paikallaan...

Mutta ensin pitää mainita "pieni" yhteensattuma viimeiseltä viikonlopulta:
Kävimme Natalien kanssa Camdenissa. Siellä olevat markkinat ovat sen verran iso ja sokkeloinen paikka, että siellä ei ihan heti löydä tuttuja etsimälläkään. No, yhtäkkiä näin ihmisjoukossa neljä pikkuveljeni kaveria. Ettei Paraislaisilta saa sitten olla rauhassa missään!
Onhan tämä ihan valtava yhteensattuma, mutta jotenkin se ei jaksa enää hetkauttaa, kun niitä on tullut viimeisten kuukausien aikana jo pari muutakin...

Joka tapauksessa, viimeinen päivä meni pakatessa. Kyllä siinä tuli aika stressaantunut fiilis kun kamoja yritti tunkea mihin tahansa ne sai mahtumaan, ja painoa oli jo valmiiksi liikaa. Illalla pidin ystäville/naapureille huutokaupan, missä lahjoitin astiani, ruoanlaittovälineeni ja kaiken mahdollisen sälän halukaille. Olin ainakin erittäin suosittu sinä iltana! Sen jälkeen kävimme Natalien kanssa syömässä Nando'sissa, ja yhdellä paikallisessa, ja se olikin sitten siinä.

Aamulla lähdin vähän ennen seitsemää. Mukana oli painava matkalaukku, melkein yhtä painava pikku-trolley, täyteen ahdettu olkalaukku, pienehkö pussi jossa pidin eväitäni, sekä melkein metrinmittainen putkilo, jonka sisällä oli juliste. Siinä piti sitten yrittää päästä käytäviä pitkin hissiin, ulos ovesta, portin läpi, ja muutaman sadan metrin matka metroasemalle. Ihan hyvinhän se meni sitten kun pääsin ulos portista ja sain vedettyä laukut liikkeelle, ja metroon nouseminen onnistui ystävällisen kanssamatkustajan avulla. Onneksi pääsin suoraan Piccadilly Linella Heathrowlle, ja siellä päässä sain taas apua laukun nostossa kärryille.

Olin punninnut matkalaukkuni jossain vaiheessa iltaa, jolloin se näytti 26kg. Check in -tiskillä sain kuitenkin kaikkea muuta kuin mukavan yllätyksen (vaikkei se oikeastaan niin suuri yllätys ollutkaan), kun matkalaukun painoksi paljastui 29kg (sallitun 23kg sijaan). Sen lisäksi trolleyssa oli 13kg (eikä 8), ja sitten oli vielä se olkalaukku, jota yritin kovasti piilotella. Päädyin sitten laittamaan trolleynkin ruumaan, ja maksoin £33 lisämaksun, mikä siinä tilanteessa tuntui suht pieneltä.

Saavuin Helsinkiin noin ½ tuntia myöhässä, ja melkein juoksin Turun koneelle. Turun päässä kävin heti ilmoittamassa osoitteeni laukkujeni tuomista varten, koska Helsingissä oli sanottu, etteivät ne ehtisi, mikä ei haitannut kun kerran olin menossa kotiin. Noin kymmenen minuutin ajon jälkeen puhelin kuitenkin soi, ja ilmoitettiin, että laukkuni pyörivät hihnalla. Kävimme siis hakemassa laukkuni, ja pääsin kotiin laatikoiden täyttämään kämppääni.

Eka ilta meni haikeissa tunnelmissa, ja kyllähän tässä välillä tulee ikävä, varsinkin kun joutuu kulkemaan jäisiä katuja mummoaskelin, ja kun kämppä on edelleen aika lailla kamojen peitossa, mutta eiköhän se siitä.

Tähän päättyi siis Erasmus-vaihtoni! Nyt jään enää odottamaan eri tahoilta tulevia, viimeisiä rahoja, ja Middlesex Universityn kurssitodistusta. Niiden perään joutuu varmaan vielä soittelemaan...

Sään armoilla

Be careful what you wish for.

Kai joku pieni sääkeiju jossain kuuli harmitteluni siitä, että kohta Lontoon-aikani on ohi, ja päätti "korjata" asian.

Päivä on menny Heathrow'n, Helsinki-Vantaan, Finnairin, BBC:n ja Guardianin sivuja selaillessa. Finnair ei puhelimessakaan osannut antaa muita neuvoja kuin sen, että soittaisin uudestaan aamulla viiden-kuuden aikoihin.

Toivottavasti saisin ainakin nukuttua, mutta tuskin. Huomisesta tulee luultavasti pitkä päivä.

Pitäkää peukkuja ja toivottakaa onnea! Sitä tarvitaan...

Nostalgiaa

Viimeinen kouluviikko oli ja meni, ja nyt olen käynyt viimeisenkin luentoni Middlesex Universityssa! Esseitä sinne pitää vielä mennä palauttamaan, mutta se nyt on pikkujuttu.


Keskiviikkona oli viimeinen käännöstunti, ja jälkeenpäin osa porukasta istui kahvilla. Kun olin lähdössä seuraavalle tunnille, yksi tytöistä kysyi, olinko pitänyt kursseista, ja olinko oppinut mitään. Vastasin suoraan että en, heille opetetaan asioita jotka meidän (ainakin teoriassa) pitää osata pääsykokeita varten, ja että kurssit tuntuivat aika turhilta. He kaikki tietävät kyllä, ettei heidän tutkintonsa anna kovin hyviä eväitä työelämään, ja lisäsinpä sitten vielä heidän masennustaan mainitsemalla, että samalla kun he maksavat itsensä kipeiksi, minun opiskeluni on ilmaista. Ehkä oli vähän ilkeää, mutta no joo...

Kirjallisuustunneilla taso on kyllä (ainakin minun silmissäni) hyvä, mutta kun en itse opiskele kirjallisuutta kotona, niin en sitten saanut niistäkään hirveästi irti. Ainakin opin sen, ettei kirjallisuuden opiskelu ole minua varten!

Joten se, että nyt on opiskelut MDX:ässä opiskeltu (tai siis...), ei harmita ollenkaan. En sanoisi, että tämä vaihto on opiskelumielessä ollut turha, muttei nyt ehkä kovin antoisakaan. Toisaalta, enhän minä tänne opiskelemaan tullutkaan!

Olen saanut maistaa (toisen) suurkaupungin elämää (huom: viittaus Pariisiin eikä Turkuun! :D), ja olen tavannut paljon ihania ihmisiä. Myös soluasuminen on tullut tutuksi, ja olen huomannut, että vaikka pidän yksin asumisesta, niin on soluissakin puolensa. Ja kaiken lisäksi olen taas oppinut arvostamaan Suomea vähän enemmän!

Eilen illalla kavereilta tuli kännipuhelu, ja heidän kikatustaan kuunnellessani tuntui siltä, että nyt on aika palata kotiin. Puhelun jälkeen menin toisen kerroksen keittiön joulubileisiin/yleisiin läksiäisiin ja totesin, että tulen kaipaamaan uusia ystäviäni todella paljon - varsinkin kun tiedän miten vaikeaa yhteyden pitäminen lupauksista huolimatta on.

Don't cry because it's over - smile because it happened

Onneksi edessä on vielä uuden vuoden bileet, ja muutama viikko ensi vuoden puolella. Kyllä se siitä.

Lopun alkua

Tämänkin seikkailun loppu alkaa jo häämöttää. Tuntuu erittäin oudolta, että kolmen viikon päästä olen Suomessa. Niin oudolta, että yritän olla ajattelematta asiaa. Tulenhan tänne vielä pariksi viikoksi tammikuussa, mutta se on enemmän sellaista lomantapaista; varsinainen vaihto loppuu kolmen viikon päästä, tai siltä ainakin tuntuu. Ei tämä ole sitä, etten haluaisi kotiin, koska kotiinpaluu tuntuu mielessä välillä jopa ihan mukavalta, vähän vaihtelua elämään ;), mutta tästä elämästä irti päästäminen tuntuu ankealta. Kai se on sitä muutoksen vieroksumista. Luulisi, että näiden viimeisen viiden vuoden jälkeen muutos olisi minulle jatkuva olotila, mutta joka kerta kun lähden, niin juuri lähdön hetkellä pieni sisäinen ääni valittaa, että eikö olisi kuitenkin helpompi jäädä vain aloilleen. Tuolla pienellä äänellä ei ole minkäänlaista sanavaltaa, mutta siellä se aina kuiskii kuitenkin, eikä sitä voi olla huomioimatta ainakin vähäsen.

Itse asiassa ajattelin juuri tänä aamuna omaa kotiani, ihanaa pientä asuntoani. Onhan sitä ikävä. Mutta samalla tuli mieleen, että "lopullisen" kotiinpaluun koittaessa tammikuun puolessa välissä en ole asunut yksin yli seitsemään kuukauteen. Omaa tilaa ja rauhaa on ikävä, mutta auttamattahan siinä tulee yksinäinen olo kun yhtäkkiä ei voikaan tarvittaessa hipsiä keittiöön juomaan teetä ja juttelemaan naapureiden kanssa.

En tule kaipaamaan tätä järjetöntä yliopistoa ja sen outoja tapoja, enkä julkisen liikenteen jatkuvia ongelmia (tänäänkin metrolakko, taas vaihteeksi). Mutta kyllähän suurkaupungin elämä voi olla monella tavalla ihanaa, varsinkin kun tietää, että se on vain väliaikaista, ja siitä yrittää ottaa kaiken irti lyhyessä ajassa. Lontoo tulee kuitenkin olemaan täällä jatkossakin; ystävät sen sijaan palaavat kuka minnekin, ainakin suurin osa.

Vaikeinta kotiinpaluussa tulee olemaan kaksi asiaa: kaikkien ihanien ihmisten hyvästeleminen, ja parinkymmenen asteen ero lämpötilassa. Tänne paleltuu jo nollassa asteessa; pelkkä ajatus Turun eilisestä -20C illasta saa minut kipeäksi!

Loppuun vieä ajankohtainen kuva

Näyttää siltä, että ulkona sataisi kovasti, mutta tuo on kaikki ihan vaan ikkunan sisäpinnalla...

Viimeinen Viikko & Projekti Pakkaaminen

Viimeinen viikko alkoi eilen. Tiistaina oli viimeinen kokonainen työpäivä, kävimme lasten kanssa katsomassa "entistä pomoani" (Buzz Lightyearia) leffateatterissa päivällä, aamu ja iltapäivä menivät puistossa. Kamalasti tappelua (pääasiassa kaksi vanhinta vs. nuorin, perusasetelma siis), mutta muuten suht ok päivä. Eilinen oli sitten erittäin rauhallinen päivä; hain lapset leiriltä 17.30, ja he olivat näköjään riehuneet siellä tarpeeksi, koska loppuilta meni ilman suurempaa draamaa. Toivottavasti tämä ilta olisi samanlainen. Huomenna on sitten lasten viimeinen lomapäivä, kun maanantaina alkaa koulu.

Itselläni alkoi eilen Suuri Pakkaamisprojekti. Sitä luulisi, että pakkaamisen aloittaminen viikkoa etukäteen on vähän yliampuvaa, mutta uskokaa pois, kaikki on tarkasti mietitty, suunniteltu ja aikataulutettu. Syy aikaiseen pakkaamiseen on siinä, että olen lähdössä kotiin pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa. Matkalaukkuni menee kolmeksi viikoksi kaverini Aephien luo, mutta hänellä ei ole kamalasti ylimääräistä tilaa, joten vien sitten vielä Ikea-kassin toisen kaverin, Katien luo. Vähän hankalaa ehkä, mutta molemmat asuvat keskustasta pohjoiseen, joten tavaroiden noutaminen helpottuu, kun itse muutan Pohjois-Lontooseen. Se, että tavarat menevät eri paikkoihin ei myöskään hirveästi haittaa noutovaiheessa, koska en kuitenkaan saisi niitä kovin helpolla vietyä samaan aikaan.

Olen siis viemässä täyteen tungettua matkalaukkua Aephien luo sunnuntai-iltana. Katien luona käyn lauantaina, ja vien sinne kassissa kaiken sen, joka ei mahdu matkalaukkuun. Huomisesta työaikataulusta en tiedä vielä mitään, mutta tämä ja eilinen päivä ovat vapaat, joten piti aloittaa nyt. Eilen oli siis pyykki- ja yleinen vaatteiden lajittelupäivä (mitkä jäävät tänne ja mitkä tulevat Suomeen), tänään pitää kai sitten aloittaa varsinainen pakkaaminen. Kyllä, tuntuu vähän tyhmältä näin ajoissa, mutta eihän tässä muutakaan voi. Pitää vain toivoa että olen tarpeeksi järjestelmällinen, etten sitten huomaa tiistai-iltana että täällä on vielä kamalasti tänne jätettäväksi tarkoitettua tavaraa, tai että vaatteita ei ole tarpeeksi, tms.

Tajusin juuri tätä kirjoittaessani, että tämä ei nyt ehkä ollut kaikkein kiinnostavin blogikirjoitukseni, mutta olkoot...